Olen asunut tässä talossa kolme kuukautta ja olen sinä aikana törmännyt kolmeen naapuriin.

Ensimmäinen kohtaaminen naapurin kanssa oli jäätävä: se oli joku kaunis, pimeä aamu, jolloin vielä menin aikaisin kouluun. Hyppäsin hissiin täältä ylimmästä kerroksesta ja seison hississä ihan horroksessa. Hissi pysähtyi kesken kaiken ja luulin sen jo jääneen jumiin. Ei sentään, kakkosesta tuli vain ihminen kyytiin. Säikähdin vielä enemmän. Jäinen "moi" ja kaksi piinallista kerrosta.   

Toinen naapuri oli iäkäs nainen, joka niin ikään säikäytti minut. Tämäkin oli jokin kooma aamu, ja vietin ajatuksissani rentouttavaa hissihetkeä. Kun saavuin P-kerrokseen, oven edessä seisoi nainen. Yllätys oli molemminpuoleinen ja hypähdimme molemmat säikähdyksestä. Hyvä, ettei sentään kiljahdusta kuulunut. Miten vieraisiin ihmisiin törmääminen on muuten ihan hauskaa, mutta ei koskaan oman kotitalon sisällä?

Kolmas kohtaaminen naapurin kanssa oli miellyttävin. Tulin koulusta kotiin iltapäivällä ja venailin P-kerroksessa hissiä. Viereeni ilmestyi ihana mursuviiksinen vanhempi mies, joka oli myös hyvällä tuulella. Päivittelimme yhteen ääneen, miten vähän naapureita näkee ja että onpa hauska tavata. Sain kuulla hänen olevan alakerran naapurini ja tämä tieto sai minut jotenkin häpeisiini. En kai ole kopistellut liikaa? Ei kai vaan yölliset suihkuni ole häirinneet tätä ihmistä? Se siitä rentoudesta... Mies vaikutti kuitenkin kaikinpuolin iloiselta, joten ehkä olen elänyt ihan niin kuin kerrostalossa pitääkin.

Vaikka muita ihmisiä en olekaan kohdannut, olen myös tietoinen muista näissä taloissa asuvista ihmisistä. Parvekkeeltani näkyy viereisen talon olohuoneeseen paremmin kuin haluaisin edes nähdä. Niillä naapureilla on niin iso telkkari, että ihan ärsyttää. Sellaista telkkaria jaksaisi varmaan itsekin katsella koko ajan, niin kuin nuo naapurit tekevät. Tuskin tarvitsisin edes omaa teeveetä, kun mun ikkunasta näkee ilman silmälasejakin Salkkarit, X-Factorin yms. Yksin kotona ollessani ei tarvitse kuin vilkaista ikkunasta ulos, ja saa muistutuksen naapureiden olemassaolosta. Mietin tässä vaan, että miten paniikkiin menen, jos joku päivä telkkari onkin kiinni eikä naapureita näy. Sitten ehkä tuntee itsensä yksinäiseksi. He ovat nimittäin aina hereillä, vielä silloin puoli kolmeltakin, kun minä joskus satunnaisesti häröilen hereillä. 

Seinänaapurinikin ovat tulleet minulle tuttuakin tutummiksi. En ole kuitenkaan päässyt täyteen varmuuteen siitä, ovatko he kovaäänisiä vai onko nämä seinät yksinkertaisesti pelkkää paperia. He juttelevat paljon, hyvä kun välillä yksin ollessaan kuulee edes omia ajatuksiaan. Lisäksi tällä hetkellä tiedän heidän remontoivan. Ei siinä mitään, remontoikaa rauhassa, mutta onko pakko porata juuri silloin, kun telkkarista tulee Klikkaa mua? En jaksaisi huudattaa telkkaria ihan täysillä, kun mulla on kuitenkin kämppis, jota ei Klikkaa mua kiinnosta.  

Lisäksi olen havainnut itsessäni jonkinlaista naapurikateutta. Koko syksyn olen ihaillut kateellisena naapureiden lasitettuja parvekkeita ja miettinyt sitä lumimäärää, joka omalle parvekkeelleni sataa. Luojan kiitos vuokraisäntä soitti toissapäivänä ja kertoi, että nyt on meillekin tulossa lasitukset. Jippii, miten onnelliseksi tulinkaan! Nyt mun ei tarvitsekaan mennä alas ja kivittää naapureiden lasituksia, vaan nyt pääsen itsekin nauttimaan lasituksen iloista. Ja naapurisopukin säilyy.