Tänään mä aloin ensimmäistä kertaa tänä kesänä käsitellä sitä ajatusta, että koulun loppumisesta on kulunut päivää vaille kokonainen viikko. En tiedä, kuinka kauan mulla kestää sisäistää se ajatus ja ymmärtää, mitä seurauksia sillä on mun elämään.

Tänään mulla oli siis ensimmäinen oikeaksi laskettava vapaapäivä. Viime lauantaita ei tietenkään voida laskea, ja siitä eteenpäin olenkin vain ahkeroinut niska limassa, eli siis ollut töissä. Mulla on (ehkä) maailman ihanin työpaikka!

Vaikka suurin osa mun työpäivästä kuluu kirjan lukemiseen ja satunnaisesti auringon paisteessa istuskeluun, tai ehkä juuri siksi, tunnen itseni satunnaisesti aika tarpeelliseksi. Museokahvilassa töitä paiskiessa asiakkaita käy noin 3-5 henkilöä tunnissa, joista suurin osa on juttuseuraa kaipaavia vanhemmanpuoleisia ihmisiä. Niissä tilanteissa saa ihan hyvällä omallatunnolla nautiskella auringosta ja mukavasta rupattelusta. Kuitenkaan se ei aina ole välttämättä kevyttä small talkia, vaan kuuntelu saattaa käydä ihan työstä. Mutta se on ehdottomasti just sellasta työtä, mikä on ihanaa!

Kirkon puolella on vielä museokahvilaakin hiljaisempaa. Siellä hyvässä hiljaisuudessa olen saanut luettua jo lähes kokonaan bilsan ykköskurssin kirja, eli ylppäreihin valmistautuminen on jo hyvässä vauhdissa menossa. Välillä saattaa olla tunteja, ettei kirkossa käy ketään, mutta sitten ihmisiä saattaa tulla ihan ruuhkaksi asti (kolme kerralla!). Jonkun verran olen jo päässyt kertomaan Nurmijärven kirkon historiasta vierailijoille, mutta pariin otteeseen olen myös saanut olla se, jota opastetaan. Miten paljon sitä voikaan lyhyessä ajassa oppia! Voin vain kuvitella, miten asiantuntija olen kesän lopulla. En olisi uskonut, että mulla voi riittää niin paljon mielenkiintoa historiaa kohtaan. Hauskinta tässä on, että mitä enemmän tiedän, sitä enemmän haluan ottaa asioista selvää.

Työpäivä mulla alkaa siinä puoli yhdentoista paikkeilla, joten aamuherätykset ovat täysin toista luokkaa kuin normaalina arkena. Siinä on jo jonkin verran kesäfiilistä. Huonona puolena on, että työpäivä venyy sitten reilusti sinne kuuden jälkeen. Koko päivä on melkein jo ohi, kun olen seitsemältä kotona. En kuitenkaan voi valittaa - työ on nimittäin niin ihanaa. Se on aivan erilaista, kuin mihin mä olen tottunut. Kiire ja suorittaminen eivät kuulu niihin asioihin, joita mun työssä joutuu kohtaamaan. Ja sekös vasta onkin terapeuttista! Kirkonmäelle päästyäni pää aina jotenkin kummallisesti tyhjenee ja fiilis on aivan käsittämätön. Vaikka olen töissä, olen myös ihan ansaitulla lomalla.

Tänään oli siis ensimmäinen vapaapäivä töistä. Aamulla nukuin pitkään ja lueskelin sängyssä kirjaa, ennen kuin uskaltauduin heräämään kunnolla. En muista, milloin viimeksi olisin ahminut jotain kirjaa niin innolla kuin tässä parina päivänä olen! Ahminut olen viimeksi koeviikolla, mutta että ihan oikeaa romaania! Ehkä ala-asteella? Haha. Pitkä aika siitä kuitenkin on. Kävin loman kunniaksi pari päivää sitten kirjastossa, sillä en aio uuvuttaa itseäni pelkillä koulujutuilla, mähän olen jestas sentään lomalla! Sieltä nappasin mukaani pari enkun kielistä teosta, jotta voisin aktivoida mun kadonnutta kielitaitoa, sekä pari ihan oikeaa suomalaistakin kirjaa. Löysin viimein myös erään kirjan, jota olen äikän luovan kirjoittamisen kurssista asti metsästänyt, nimittäin Taina Latvalan Paljastuskirjan!

Pari viime päivää olen viettänyt pitkästä aikaa vaaleanpunaisia pilvilinnoja piirrellen. Paljastuskirja on avannut mun silmät - jälleen. Taina Latvalalla on ihmeellinen vaikutus muhun. Tapasin hänet syksyllä, kun hän tuli äikän tunnilla vierailemaan ja kertomaan kirjailijan työstä. Siinä vaiheessa en ollut koskaan kuullutkaan nimeä Taina Latvala, eikä mulla ollut minkäänlaista käsitystä siitä, millaisia juttuja hänen kynästään lähtee. Tapasin hänet, kysyinkin muistaakseni jotain ja huomasin, että hän on ihan tavallinen ihminen. Jos olisin tutustunut hänen tuotantoonsa etukäteen, olisin luultavasti nostanut hänet korokkeelle, laittanut sädekehän pään päälle ja ainoastaan palvonut maata hänen jalkojensa alla, koska hän on kirjailija. Mutta koska hän oli minulle tuntematon, sain tutustua häneen arkisessa tilanteessa ja tajusin hänen olevan kuin kuka tahansa. 

Nyt lukiessani Paljastuskirjaa mun mielikuvitus villintyy ja ainoa asia mitä jaksan ajatella on, että olisiko mustakin siihen. Voisinko minä, tavallinen tyttö kuten Taina Latvala, joskus kauniina päivänä pitää kädessäni kovakantista kaunokaista, joka olisi lähtöisin mun ideoista ja mun ajatuksista? Mä olen alkanut taas kirjoittaa paljon. Kiitos Taina Latvalalle olemassaolostaan.

Tällaisten ajatusten keskellä en ole ollenkaan muistanut ajatella normaalia elämääni. Tämä loma vaikuttaa aivan toisenlaiselta kuin mikään muu aiempi loma. Vielä en ole edes kunnolla ehtinyt ikävöidä ketään, vielä en ole ymmärtänyt olevani nyt tauolla kaikesta tavallisesta. Ehkä se paljastuu mulle tässä näiden muutamien lomapäivien aikana. Viikko on mennyt hurjaa vauhtia, ja jos koko loma menee tätä tahtia, mun ei tarvitse edes huolehtia ikävästä. En tiedä, onko tää tilanne hyvä vai huono, ainoastaan niin erilainen. Pitäisikö mun tipauttaa itseni alas näistä kuvitelmista ja haaveiluista, jotta voisin keskittyä stressaamiseen ja normaalin elämän ikävöintiin? Ehei, taidan pitää nämä jalat muutaman sentin maanpinnan yläpuolella niin kauan kuin tätä kestää. Harvoin mulla on näin optiminen fiilis mun tulevaisuuden haaveiden toteutumisesta.

Välillä on ihan hauskaa kurotella vähän ylemmäs kuin keittiön yläkaapille.