Näin viisaasti laulaa Kaija Koo biisissään Viisi vuodenaikaa.
 
Viikko on vierähtänyt nopeasti, mutta mua ei yhtään ihmetytä, mihin se aika on hujahtanut. Aika on vierähtänyt, mutta ei vierähtänyt ohi. Pitkästä aikaa mulla on ollut hitaan jämähtänyt viikko ja juuri niin hyvässä mielessä kuin se ansaitseekin olla. Tällaista ihminen, ainakin minä, tarvitsee joskus. Rutiinit, hyvä ruoka, pimeys, kylmyys ja hiljaisuus virkistävät kummasti mieltä. Mikään asia ei mene yli ymmärryksen, ja jos menee, se otetaan kiinni ja aletaan ymmärtää. Missä on monimutkaisuus, ja ennen kaikkea: miksi kaikki ei voi olla näin yksinkertaista?
 
Sunnuntaina olisi lähtö kotiin. Saa nähdä, kuinka sekaisin junaliikenne on Helsinkiin päin mennessä, kun on niin kovaa lumipyryä luvannut. Kuitenkin olen aika rauhallisella mielellä. Sunnuntai tulee hitaasti, mutta varmasti, ja jostain syystä se on mulle ihan mitäänsanomaton päivä. En odota sitä, mutta ei mua haittaakaan, että se sieltä tulee. Yksi päivä lisää. 9. tammikuuta. Voi ihme, miten se on jo niin mones?!
 
En voi hehkuttaa odottavani koulun alkamista. Mua pelottaa. Ei niinkään se stressi, jonka tiedän tulevan, eikä se työmäärä, joka ahdistaa mua jo etukäteen, vaan mua pelottaa jokin ihan muu. Mulla alkaa mun lukiourani kolme viimeistä kouluviikkoa. Siinä, jos jossakin, on todella pelkäämisen aihetta.
 
Sen kolmen viikon jälkeen mä olen ihan tyhjän päällä. Pitäisi tietää tulevaisuus, niin kevät, kesä kuin koko loppuelämäkin. Tällä viikolla olen ahkerasti selaillut mol.fi:ssä kesätöitä ja ajauduin mutkan kautta Nordjobbin sivuille. Kuinka mua taas houkuttelisikaan kokeilla hakea töihin jonnekin kauas, Ruotsiin tai vaikka Islantiin. Ajatus kiehtoo, mutta riittäisikö rohkeus? Voisinko lähteä pois kesäksi jonnekin tuntemattomaan, jättää kaiken ja tehdä kesäsuunnitelmat tuntemattomuuden pohjalta? Mulla on vain yksi selvä vastaus: en todellakaan.
 
Hauskinta tässä on se, että en uskalla tehdä hyppyä tuollaiseen tuntemattomaan, mutta silti kuitenkin koko ajan suunnittelen ensi vuotta, josta en tiedä yhtään mitään. Kalenterini on tyhjä maaliskuusta eteenpäin, eikä se pelota mua läheskään niin paljon kuin ajatus siitä, että viettäisin koko kesäni jossain vieraassa maassa vieraiden ihmisten kanssa. Se olisi vain pari, kolme kuukautta, mutta en uskalla tehdä sitä.
 
Ihmismieli on näemmä jännä. Mutta mä ymmärrän itseäni, ehkä hyvä niin. Jos hyvin käy, saattaa kotoa muutto sattua jo ensi syksylle ja ehkä parempi vaan pysytellä siihen saakka turvallisesti kotona. Ehkä siis syksyyn asti koitan pysytellä mahdollisimman tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Parempi alkaa terästäytyä tässä työnhaussa, etten vaan vahingossakaan joudu minnekään kauas!
 
Onneksi ensi viikkoon on vielä muutama päivä aikaa. On vielä muutama päivä aikaa olla ihan rauhassa ja vain kuvitella kaikki tuleva. Vielä hetken aikaa lomailla ja vasta sitten ottaa se viimein spurtti. Jes. Ja mä todellakin aion nauttia vielä näistä kahdesta päivästä mummin ja ukin hyvässä huomassa.