Did you ever have a taste
In your mouth of something new?
In the beginning it was strange
But then it suddenly grew
Into something that you knew you didn't want to live without
Then you know what I'm talking about
Then you know what I'm talking about
(The Ark - Have you ever heard a song)
 
Maanantai 26.4.
Maanantaiaamun masennus tuli, kuten tavallisesti, sillä koulussa minua odottivat kemian ja mantsan kokeet. Kuitenkin jossain syvällä sisimmässäni, kaikkien stressaantuneiden pohdintojen takana pilkotti ajatus kauan kaivatusta lomasta ja matkasta, joka oli lähestymässä hyvää vauhtia. 
 
Kouluun lähdin isoimman matkalaukkuni kanssa, joka sisälsi liikaa paniikkia ja aivan liian paljon turhaa roinaa. Uusintakuulustelun jälkeen sain viimein tilaisuuden ajatella mikä vuoksi edes olin pakannut: huomenna olisi lähtö Müncheniin ja tänään alkaisi loma! Menin Marialle yöksi, jotta voisimme henkisesti valmistautua suureen, viikon mittaseen seikkailuun. Ja kyllähän me valmistauduttiinkin.
 
Tiistai 27.4.
Tiistaiaamun kooma unohtui varsin pian, kun muistin mikä päivä oikein olikaan tulossa. Ajatus ulkomaanmatkasta loistavassa seurassa tuntui vielä lentokentälläkin uskomattoman utopistiselta, enkä meinannut ymmärtää tilannetta vielä lentokoneessakaan. Koko juttu tuntui niin käsittämättömän uskomattoman upealta.
 
Jokainen meistä viidestätoista ja kahdesta maikasta oli vähintään tosi jännittynyt ja innostunut. Viimein Münchenin lentokentälle saapuessamme mulle iski aivan armoton paniikki: Miten ihmeessä mä selviän siitä, että hetken kuluttua mun täytyy lähteä joidenkin täysin ventovieraiden turkkilais-saksalaisten matkaan eikä mulla ole hajuakaan, mitä tulee sen jälkeen tapahtumaan? Olenko mä täysin hullu vai ihan järjetön? Onneksi en ole paniikkikohtauksiin taipuvainen (koputan puuta), sillä sillä hetkellä lentokoneen paperipussia olisi voinut tarvita johonkin muuhunkin kuin etovan olon lievittämiseen.
 
Mua pelotti joka askeleella enemmän ja teki todella mieli kääntyä ja juosta takaisin Suomeen. Sitten näin edessäni kaikki ne tutut saksalaiset. Pelko nousi välittömästi potenssiin kaksikymmentäviisi. Kaikki halailivat ja se oli niin absurdia. Eihän me edes oikeasti tunneta niitä tyyppejä. Büsraa ei näkynyt missään ja hetken jo ajattelin, että tässäkö se on, jäänkö yksin tänne lentokentälle, Luojan kiitos. Mutta ei, sieltä se tuli mukavan näköisen turkkilaisen miehen kanssa, joka esitteli itsensä Papaksi ja sitten se oli menoa.
 
München oli älyttömän kaunis, huomasin sen heti, kun astuin ulos terminaalista. Autolla meitä vastassa oli Büsran äiti, joka ojensi mulle kätensä, kertoi olevansa Anne ja antoi mulle kaksi poskisuudelmaa. Hetken aikaa olin täysin sanaton, yllättynyt ja kulttuurishokin vallassa. Eikä saksan kielikään meinannut sujua. Istuin auton takanpenkille ja seuraavat puolituntia sain kiusallisen hiljaisuuden vallitessa tuijotella Münchenin kauniita kesämaisemia ikkunasta. Mua ei enää pelottanut, vaan olin viimeinkin pikkuisen innoissani.
 
Mun perhe oli ihana. Büsralla oli 15-vuotias pikkusisko Seda ja 4-vuotias pikkuveli Berkai, jotka molemmat vaikuttivat jo heti alkuun todella ihanilta. Kotona sain viimein raoitettua sanaista arkkuani ja Sedan kanssa pääsin höpöttelemään saksaa ihan urakalla (mun mittapuun mukaan). Büsra kertoi mulle käytännön juttuja ja tulevan viikon ohjelman, eikä innostukseni voinut kuin kasvaa.
 
Illalla menimme muiden saksalaisten ja suomalaisten kanssa pizzalle. Koskaan en ollut nauttinut suomen puhumisesta niin paljon kuin silloin. Innostus ja matkaväsymys aiheuttivat vielä pientä hysteriaa, ja ilta oli oikein mukava. Unta ei sinä iltana sängyssä tarvinnut kovin kauaa odotella.
 
Keskiviikko 28.4.
Ensimmäisenä yönä nukuin matkan parhaat unet, mutta silti aamulla olin hieman tokkurassa Büsran tullessa herättämään mua. En tavallisesti tykkää aivan välittömästi heräämisen jälkeen alkaa jutella, ja niinpä olinkin hetken aikaa aivan kujalla, kun Büsra rupesi selittämään jotain. Hölmistynyt ilmeeni kertoi ilmeisesti enemmän kuin tarpeeksi, sillä Büsra lopetti, aloitti alusta, puhui hitaasti ja artikuloi selvästi (kuten loppuviikon ajan jokainen sen perheenjäsen). Se kertoi tulleensa kipeeksi ja että mun pitäisi mennä kouluun Sedan kanssa. Okei, ei kai siihen muuta voinut sanoa.
 
Kaikki oli niin erilaista ja ihmeellistä. Münchenissä oli jo melkein kesä: aamulla oli yhtä lämmintä kuin Suomessa heinäkuussa, aurinko paistoi ja linnut lauloivat värikkäiden puiden oksilla. Ihmetys oli jatkuvaa, varsinkin kun pääsimme viimein kouluun. Miten epäkehittynyt paikka se olikaan! Ihan totaalisen erilainen kuin meillä täällä Suomessa! Niin vankilamainen... Ruma, karu, todella ankea, kylmä ja haisi pahalta. Vessat olivat pahemmassa kunnossa kuin huoltoasemilla. Kaikki tämä opittiin Schulführungin aikana ja sen jälkeen siirryimme kiertämään kaupunkia. 
 
Kaupunki on niin kaunis. Meille esiteltiin se perusteellisesti, historiallisen selostuksen kera, mutta vajavaisen saksan osaamiseni vuoksi en jaksanut keskittyä sen kuuntelemiseen kuin toisella korvalla ja keskityin pääasiassa kaikkeen muuhun olennaiseen: valokuvaukseen, maisemiin, kauppoihin, tunnelmaan. Kaikki oli jotenkin niin... ulkomaalaista.
 
Die Stadt. Melko kaunista, eikös?
 
 
Koulun nurkalta lähtiessä maisemat eivät olleet ollenkaan rumat, vaikka koulu oli.
 
Kierroksen jälkeen pääsimme omatoimisesti tutustumaan kaupunkiin. Oli todella terapeuttista saada jälleen olla hetki vain suomalaisten kesken ja jakaa kaikkea sitä ihanuutta. Päätimme tutustua saksalaiseen juomakulttuurin ja maistella vähän jotain paikallista. Sanotaanko näin, että mun ja oluen kohdalla se ei todellakaan ollut rakkautta ensisilmäyksellä. 
 
Torstai 29.4.
Aamulla oli jälleen pari oppituntia, joilla meidän täytyi olla mukana. Tällä matkalla opin ainakin rakastamaan suomalaista koulusysteemiä. Meininki siellä oli aivan erilaista kuin täällä, ja muistutti oikeastaan melko paljon ala-astetta. Tunnin aluksi kaikki nousivat toivottamaan hyvää huomenta Herr/Frau X:lle ja 45 minuutin tunnit hujahtivat ohitse ennen kuin mitään ehdittiin edes oppia. Vaikka muodollisuus Saksassa on olennaista, ei kukaan osoittanut teitittelyn lisäksi mitään kunnioitusta opettajia kohtaan. Olo oli kuin olisi ollut eläintarhassa. 
 
Lähdimme muutaman aamutunnin jälkeen Deutsches Museumiin ja kuuluisaan Fernsehturmiin.
 
BMW-museo                                                                                   185 metrissä ei paljon naurattanut
 
Ulkona oli todella lämmintä, ehkä jotain +25 astetta ja meillä oli tosi hauskaa. Kuumuus, jännitys ja liian lyhyet yöunet vaativat verojaan, ja ilmassa olikin hieman väsynyttä hihitystä. Nähtävyyksien katselun jälkeen jäimme istuskelemaan Olympia-parkiin ja vain nautimme säästä. Yllätyksekseni olin saanut äitiltä viesti, jonka sisältö yllätti mut vielä enemmän: mä olin saanut kesätöitä! Mut voi siis ensi kesänä bongailla Nurmijärven kirkon tiekirkko-oppaana ja museokahvilan työntekijänä. Jes, yksi huoli vähemmän!
 
Näitten ihanien karvakorvien kans hengailtiin koko viikko. Huomatkaa kenen pää painaa selkeesti eniten.
 
Illalla menimme saksalaiseen Biergarteniin, jossa sain maistaa matkan ensimmäisen (ja näemmä viimeisen) wurstin. Tällä kertaa pysyttelin erossa oluesta ja sen sijasta otin paikan ainutta hiilihapotonta juomaa, eli jääteetä. Kuvitelkaa, Saksassa edes vettä ei meinaa saada ilman happoja! Se on Sodastreamerien luvattu maa.  
 
Perjantai 30.4.
Kuten tavallisestikin, kolmas päivä on aina rankin. Väsymys alkoi todellakin jo tuntua ja jatkuva sosialisoiminen alkoi tuntua uuvuttavalta. Meidän piti istua koulussa kuuntelemassa oppitunteja, joiden sisältö oli joko jo ennestään tuttu tai sitten täysin mahdotonta ymmärtää. Melko tylsää siis. Iltapäivällä menimme jälleen keskustaan shoppailemaan, mutta kiukku ja väsymys onnistui jotenkin pilaamaan kaiken. Olisin haluttanut vain mennä nukkumaan ja lepuuttamaan jalkoja.
 
Mentiin siis koteihimme jo iltapäivällä. Menin suoraan jäähdyttävään suihkuun, joka kohotti mielialaa kummasti. Nätiksi laittautuminen sai mut hyvälle tuulelle ja juhlamielelle, mikä oli hyvä, sillä illalla oli tiedossa eräällä klubilla Ginan jonkun kaverin synttärit. Mandalinassa, joka siis oli se partypaikka, oli pääasiassa 16-vuotiaita ja turkkilaisia. Meno oli kuitenkin ihan jees ja meillä oli tosi hauskaa. Paikka meni kiinni jo keskiyöllä, mutta olin ihan onnellinen päästessäni vielä kohtuulliseen aikaan nukkumaan.
 
Lauantai 1.5.
Lauantai oli Familientag eli perhepäivä. Heräsin vähän jälkeen kymmenen ja hieman yllätyin, miten pitkään olinkin vahingossa nukkunut. Alkuperäinen suunnitelma oli, että kello 11 lähtisimme Dachauun, mutta kukaan ei ollut raaskinnut herättää mua, joten lähtö hieman viivästyi. Ohjelmassa oli siis vierailu keskitysleirillä Dachaussa. Büsran äiti vei mut, Büsran, Anitan ja Connyn sinne, ja jätti meidät keskenämme pyörimään ja kattelemaan paikkaa.
 
 
Yleisnäkymää Dachausta. Tässä kohti oli ennen parakkeja, jotka myöhemmin purettiin.
 
Täällä se pahuus sitten tiivistyi, eli kyseessä on se suihkuhuone.
 
Dachaussa oli ensimmäinen museo, joka mua ihan oikeasti kiinnosti. Kiertelimme kaikessa hiljaisuudessa ja pääsin syventymään juttuihin ihan kunnolla. Sitä kauheutta oli tosi vaikeeta ymmärtää, kun siellä kierreltiin ja katseltiin paikkoja, jossa liian monet ihmiset ovat kärsineet. Asuinrakennukset olivat todella karuja, mutta kuitenkaan en täysin päässyt todelliseen tunnelmaan. Paitsi sitten kun siirryimme krematorioon...
 
Krematorio oli hieman eristyksissä ja alueelle mennessä tuntui kuin olisi astunut toiseen maailmaan. Siellä kaikki oli jotenkin niin väärin. Kaikki oli todella kaunista. Alue oli puistomainen, täynnä muistomerkkejä, värikkäitä kukkasia, patsaita ja pensaikkokujia. Kun sulki silmät, saattoi kuulla ainostaan pikkulintujen viserrystä. Ja kuitenkin koko ajan tiesi, että juuri siinä paikassa oli tapettu kymmeniätuhansia viattomia ihmisiä.
 
Varsinainen krematoriorakennus oli hieman karumpi. Desifiointi-, odotus- ja riisuutumishuoneet olivat ankeita, mutta kuitenkin jollain tapaa hyvin tavanomaisia kiviseinäisiä huoneita. Jos ei olisi tiennyt historiallista taustaa, olisi tuskin tuntenut mitään. Mutta kun astuimme suihkuhuoneeseen, jossa 30 000 ihmistä oli saanut surmansa, en voinut muuta kuin ahdistua. Se oli pieni ja uskomattoman tavallinen, eikä mitkään merkit kertoneet siitä, että maailma on hirveän julma paikka. Vain tavanomainen, ennalta-arvaamaton huone. Miten jokin niin tuttu ja arkinen paikka voi olla niin täynnä pahuutta?
 
Reissun jälkeen mieliala ei arvatenkaan ollut kovin huippulukemissa. Dachau pisti kyllä miettimään. Menimme käymään kotona, jonka jälkeen meidän piti mennä Marian tyypin Maddyn luo, mutta päädyimmekin erääseen "baariin" nimeltä Roxy. Baari on sana, josta ensimmäisenä tulee mieleen joku Kallion räkälä, mutta tämä paikka oli aivan toista luokkaa. Elegantti cocktail-paikka ehkä kuvaa paremmin sitä paikkaa. Istuskeltiin, höpöteltiin taas vaihteeksi suomea ja pidettiin hauskaa. Jännä ilmiö tällä matkalla oli juuri se, että suomalaiset ja saksalaiset vetäytyivät aina tarpeen tulleen omiin porukoihinsa. Ei sinänsä haitannut.
 
Sunnuntai 2.5.
Lähdimme retkelle Chiemseelle, isolle järvelle keskelle ei-mitään. Ensin edessä oli tunnin junamatka, sen jälkeen lyhyt puksutusmatka vihreällä leikkijunalla, ja viimein pääsimme vesille. Kävimme ensin Fraueninselillä, joka oli kuin suoraan postikorteista napattu paikka. Kauniita puutaloja oli jokapuolella, eikä mitkään maisemat olleet saaneet meitä vielä niin hyvälle tuulelle koko matkan aikana. 
 
Onko tälläsiä taloja ihan oikeasti olemassa?                          Maisemia Fraueninseliltä
 
Seuraavaksi vuorossa oli toinen saari, joka oli ensimmäistä isompi, ja edelleen kaunis luonto lumosi meidät täysin. Siellä oli myös jotain muuta todella hienoa: kuningas Ludwig II:n linna. Pääsimme saksan kieliselle opastetulle kierrokselle, jota jaksoi jopa hieman kuunnella. En mä mikään hirveän innostunut linnoista ole koskaan ollut, mutta kyllä kaikki kultainen ja punainen koristeellisuus teki minuunkin vaikutuksen.
 
Siellä päin maailmaa oli jo pikkasen vihreempää...                     Jälleen meidän porukkaa. Siellä oli hyvännäkönen mies.
 
Ilta ei ollut järin ihastuttava, vaan ennemminkin aika floppi. Istuttiin nimittäin Marian luona pelaamassa korttia ja katselemassa, kun 16-vuotiaat teinitytöt piirittivät 23-vuotiasta ihan hyvännäköistä pullistelijaa. Saksassa on ilmeisesti tapana, että vanhemmat jätkät hakeutuvat reilusti nuorempien joukkoon?
 
Maanantai 3.5.
Viimeisenä kokonaisena päivänä pääsimme livistämään oppitunneilta ja menimme niiden sijaan lähikauppoihin shoppailemaan. Aamupäivällä lähdimme suomalaisporukalla saksalaisen oppaan johtamana Bavaria Filmstudiolle. (Kuvausfiilis alkoi tietysti loppureissua kohti hiipua, kuten tavallisestikin, joten maanantain tunnelmia en valitettavasti jaksanut enää itse ikuistaa. Ehkä joltain muulta saattaisi löytyä todistusaiheistoa.) Studiolla meillä oli mukavanoloinen saksan kielinen opas, joka kertoi meille kulisseista ja mikä on yleensäkin homman nimi. Kohokohta ainakin mulle oli päästä kurkkaamaan Lemmen viemää-kulisseihin. Pääsimme myös katsomaan, miltä näyttää ja tuntuu Das Bootista tutun sukellusveneen sisällä.
 
Reissun jälkeen menimme jälleen kerran jo tutuksi tulleeseen keskustaan pyörimään kaupoissa. Sain viimein ostettua kengät, joita olin jo koko viikon etsiskellyt. Meidän porukka harveni koko ajan, ja pian olimme Marian kanssa kahdestaan. Illan suunnitelmissa oli mennä jälleen pizzalle samaan paikkaa kuin ensimmäisenä iltana, joten sovittiin meidän saksalaistemme kanssa, että tapaamme vasta illalla siellä, jotta saisimme vielä lisäaikaa shoppailuille. Liikkuminen julkisilla, eli lähinnä metron tyylisellä U-Bahnilla sujui meiltä jo ihan ongelmitta, eikä se järjestelmä ihan niin monimutkainen ollut kuin miltä aluksi näytti. Pääsimme ajallamme syömään ja siitä se ilta sitten lähti.   
 
Tiistai 4.5.
München-matkan viimeistä aamua voi kuvata vain yhdellä sanalla: absurdi. Pakatessa tuli hieman kiire ja päädyin koululle tavallista myöhemmin Büsran isän mukavalla taksikyydillä. Autossa istuessani en voinut olla miettimättä, miten helposti sitä kuitenkin luottaa täysin tuntemattomiin ihmisiin: mä olin tuntemattomassa kaupungissa, tuntemattoman ulkomaalaisen miehen kyydissä matkalla kohti tuntematonta koulua, jossa mua odotti ihmiset, joista suurinta osaa en edes tunne. Jotenkin todella jännää ajatella tollasia asioita.
 
Kaikki suomalaiset ja saksalaiset
 
Kotiinlähtö ei tuntunut musta yhtään haikeelta. Väsymys oli kasvanut jo isoksi, ja kaikki säätäminen ja epätietoisuus oli hiljalleen alkanut kyllästyttää. Viikon reissu oli juuri sopiva, ja onkin onni, ettei mikään tuhkapilvi estänyt meitä lentämästä takaisin kotiin. Matka lentokentälle oli niin levoton ja täynnä väsynyttä läppää, ettei enää meinannut jaksaa edes naurattaa.
 
Helsinki-Vantaan lentokentälle iski viimein todellisuus vasten kasvoja, että siinä se sitten oli. Tuntui niin epätodellisen lyhyeltä ajalta, ja kuitenkin niin paljon ehti tapahtua. Mä olen niin käsittämättömän kiitollinen siitä, että Maria viime keväänä painosti mua mukaan projektiin ja että mä oon niin tossun alla. Reissu oli ihan käsittämättömän hieno, enkä mistään hinnasta olisi jättänyt sitä välistä.
 
Kiitos kaikille mukana olleille, että teitte matkasta niin ikimuistoisen ja tietysti kiitos kaikille sponsoreille, jotka sitten käytännössä mahdollistivat kaiken kivan! Tätä matkaa ei ihan heti unohdeta, ja musta tuntuu, etten ehdi enää tämän lukuvuoden aikana toipua tästä. On ehkä liian vaarallista pitää lomaa näin lähellä kesälomaa... Ei haittaa, mitään en kadu!