Mun päivät on ihan ihmeellisen pitkiä. Toisinaan, kun illalla menen nukkumaan ja ajattelen mennyttä päivää, en edes muista, millä fiiliksellä aamulla heräsin. Se on usein aika hämmentävää, miten paljon kaikenlaista yhden päivän aikana voikaan oppia tai edes yleensäkin kokea.

Tän aamun muistan yllättävän hyvin, vaikka taas kerran on pitkä päivä takana. Tosin, tää on ollut tän viikon ensimmäinen päivä, jolloin olen ollut kotona edes jotenkin kohtuulliseen aikaan. Siis kuitenkin, aamu oli hieman erilaisempi kuin ennen. Mulle pienetkin muutokset arkirutiineihin on extremeä. Joskus, kun haluan jännitystä elämään, saatan vaihtaa tyynyn toiseen päähän sänkyä ja kokeilla katsella huonetta vähän eri näkökulmasta. Tai sitten herään viisi minuuttia aikasemmin, kuten tänä aamuna tein. Kello 5.50 on niin jännä aika.

Aamuhommat sujuivat nopeammin kuin kuvittelinkaan, vaikka vieläkin on paikat ihan kankeana liiallisesta liikunnan harrastamisesta. Tällä viikolla olen nimittäin pannut käytäntöön uudenvuodenlupaukseni: tänä vuonna aion (taas kerran) harrastaa vähän enemmän fyysistä ahkeruutta.

Maanantaina repäisin ihan kunnolla ja aloitin uuden jumpan. Hitsi, että oli mukavaa. Mä olen aina tykännyt sellaisesta aerobicin tapaisesta, mutta harvemmin jaksan raahautua mihinkään kalliisiin paikkoihin, joissa asiakkaat osaa hienot ja nopeat liikkeet jo valmiiksi ja se on nätin näköistä. Kansalaisopisto sopii mulle niin paljon paremmin. Saan ihan rauhassa hikoilla kuin pieni sika, eikä siellä ole väliä millään muulla kuin sillä, että saa kohotettua kuntoa. Se oli ihana rääkki ja luulin, että tiistaiaamuna sängystä nouseminen tulee olemaan vaikeaa, mutta toisin kävi.

Tiistaina mihinkään paikkaan ei vielä toistaiseksi sattunut. Se kannusti mua heräämään reippaasi ja olemaan vähän iloisempi. Jo aamusta asti oikeastaan odotin, että iltapäivällä pääsisin taas koittamaan lahjattomuuttani itsepuolustuksen parissa. Sieltä se iltapäivä viimein tulikin, niin kuin tavallisesti, ja sain pian huomata olevan todella reppana. En sitä mielelläni myönnä, mutta minkäs sitä totuudelle mahtaa. Kuvitelkaa nyt, Maria potkasi mut vahingossa kumoon, ja käytti vieläpä vasenta jalkaa! Hohhoh, kannattaisi ehkä alkaa treenata enemmän tota kaatumis- ja pystyssäpysymistekniikkaa ennen mitään muuta.

Niissä treeneissä on aina ihan törkeen hauskaa, mutta kun pääsin viimein istahtamaan bussiin, muhun iski oikein megapiiptus, jos tiiätte mitä tarkotan. (Sensuuria on käytetty.) Ilta menikin kiukutellessa ja yksin huoneessa angstatessa, vaikka harvemmin sellaista harrastankaan. Kai se on väsymys, joka saa aikaa tollasta noinkin inhottavaa mielialan vaihtelua.

Keskiviikkoaamuna illan tunnelmat jatkuivat ja nyt sen kruunasi myös se, että lihakset viimein ilmoittivat olemassaolostaan. Itsepuolustukseen kuului tietysti myös lihaskuntoa, ja valehtelematta tunnen sen vielä tälläkin hetkellä, nyt torstai-iltana. Eilen illalla joogassa venyttely tuli tarpeeseen, mutta osa asennoista oli todella kiduttavia. Vatsalihassärky on silti yks parhaimmista asioista, jotka tiiän.

Tänään oli tosi kiva päivä. On ihan erilaista herätä aamulla, kun on sopinut, että tapaa jonkun heti aamusta. Maria oli tulossa Lohjalta, ja mentiin Kampista yhtä matkaa kouluun. Johannankin se oli napannut jostain mukaan. Yleensä mun aamuseen kommunikointiin kuuluu lähinnä bussikuskin moikkaus ja joskus satunnaisesti bussissa jonkun kanssa juttelu. Varsinainen höpöttely alkaa vasta sitten, kun olen päässyt kouluun, jos vielä silloinkaan. Toisina aamuina en edes ole kovin juttutulella. Useimmiten mä kuitenkin olen.

Koulupäivä oli muistaakseni aika tavallinen. Se osa mun päivästä on lähes täysin hämärtynyt. Koulun jälkeen vasta toiminta alkoikin. Hengailin Marialla about tunnin, ennen kuin piti lähteä takaisin kouluun suunnittelemaan äikän modernismi-esitelmää. Mä oon meijän draama-vastaava, joten pitää panostaa ihan kunnolla. Äikkä on sitä paitsi niin ihanaa. Palaveri oli ohi nopeammin kuin kuvittelinkaan ja pääsin lähtemään kotiin. Ilta menikin taas puhelimessa puhuessa.

Mitäs muuta? En olen vieläkään sisäistänyt sitä, että pian alaikäisyyttä on jäljellä enää kaksi viikkoa. Se tuntuu niin lyhyeltä ajalta, toisin kuin 17 päivää. Kaksi viikkoa mun elämässä tulee niin äkkiä, ettei siihen ehdi pahemmin valmistautua. Apua.

Pitää tästä nyt kuitenkin yrittää mennä nukkumaan. Kello on jo melkein keskiyö ja huomenna on taas ennen kuutta herätys. Onneksi on viikonloppu tulossa. Lauantaista tulee näillä näkymin jälleen ompelupäivä, koska pitäisi saada valmiiksi cocktail-mekko tiistaita varten, jolloin on Ressun päivän tanssiaiset! Tanssiaiset, miten ihanan prinsessamainen sana...

Hyvää yötä!