Tänään olen saanut otettua itseäni niskasta kiinni kouluhommien suhteen, eikä mitään ole tarvinnut tehdä väkisin ja itku kurkussa. Hetkellinen opiskeluinto on taas vallannut mun mielen, mutta sitä tuskin kannattaa alkaa hehkuttaa, sillä se saattaa kadota aivan yhtä nopeasti kuin se on tullutkin.
 
Aloitin kaiken laskemalla matikkaa! Matematiikka, voiko olla mitään niin rentouttavaa ja kiehtovaa aihetta? Kaksi tuntia vääntelin aivosolujani ja tulokseksi sain yhden onnistuneen laskun. Kolmea tehtävää en osannut kuvan piirtämistä pidemmälle ja yhden luulin osanneeni, mutta sekin meni metsään. Tunnen onnistuneeni. Sainhan mä sentään yhden oikein. Sekin oli jonkun vuoden ylioppilaskokeen tehtävä numero 2. Se nyt olisikin täytynyt osata, ja mä osasin! Ei niitä loppupään tehtäviä vielä tarvitse osata, vaikka tähtäisikin L:ään, eihän?
 
Matematiikan ihmeellisestä maailmasta siirryin saksan pariin. Bärreä mulla on jo ikävä, joten täytyi vähän virkistää saksankielistä muistia. Eilen illalla sain tehtyä melkein kokonaan yhden vanhan lyhyen saksan ylppärin, ja tänään hoitelin sitten pois alta lähes toisen kokonaisen. Lyhyt saksa kohottaa ihanasti itsetuntoa, mutta ei senkään parissa tyhmiltä huolimattomuusvirheiltä voi välttyä.
 
Nyt saksan jälkeen otin käsittelyyni uskonnon ykköskurssin kirjan. Se täytyisi olla kokonaan luettuna maanantaihin mennessä, ja nyt olen jo sivulla 20. Noin 130 sivua jäljellä enää, ei paha. Luulin, ettei mulla ei ole yhtään intoa vain lukea, eikä näin ollen saada mitään aikaseksi kirjallisessa mielessä, mutta jostain syystä tarinat erilaisista jumalakäsityksistä vei mut ihan mukanaan. Harmi vaan, että olin just ehtinyt laittaa tietokoneen päälle.
 
Kamalan ihana kirjoitusvimma! Sormet vaan juoksee, vaikka ei mulla edes varsinaisesti ole mitään asiaa. Harmi. Tässäkin asiassa tarpeet voisivat joskus kohdata innon. Silloin, kun on asiaa, ei ole intoa, ja silloin, kun intoa piisaa, ei mitään järkevää kirjoitettavaa tunnu löytyvän. Ei oo helppoo, kun on vaikeeta.
 
Tänään alkaa Putous, saa nähdä alkanko taas seuraamaan sitä. Eilen alkoi kolmoselta uusi sarja Kallista kipua ja kerrankin oli aikaa katsoa jotain hömppää. Siitä saatankin katsoa toisen osan, jos aikaa ja huvia riittää. Ei ollenkaan huono sarja, mutta ei kyllä erityisen hyväkään. Aika perus amerikkalaista hömppää. Komedian ja sairaalasarjan yhdistelmä, tuskin siitä mitään erikoista voi tulla, mutta tuskin se ihan metsäänkään voi mennä. Hyvää ajanvietettähän se tuntuisi olevan, jos ei muutakaan tekemistä löydy. Täällä Sallassa ollessa onkin tullut katsottua telkkaria enemmän kuin koko tulevana vuonna taidan tulla katsoneeksi yhteensä. Sellaista se on.
 
Ehkä jätän nyt tyhjäntoimittamiseni nyt vähemmälle ja palaan uskonnon kiehtovaan maailmaan. Enhän mä voi TERAa, meidän ihanaa uskonnon opettajaamme pettää ja mennä kertauskurssille tekemättä tehtäviä. Motivaatiota kohottaa huomattavasti se, että haluaa olla mieliksi opettajalle. Ja muka väitetään, että parempia tuloksia saavat ne, jotka ovat itseohjautuvia ja muista riippumattomia! Pyh. Nuoria ihania miesopettajia pitäisi saada jokaiseen oppiaineeseen.