**

Muistatteko/tiiättekö tällästä biisiä? (Pakko oli pistää tää video tähän, ku just opin viime kerralla, miten se tehdään.) Tää on kuitenkin sellanen biisi, jota rakastin ekalla kuulemalla ja rakastan edelleen. Tää ei koskaan kai kulu mun käytössä puhki, ja se on ihme. Tää saa mut aina niin käsittämättömän hyvälle tuulelle. Jaksan aina kuunnella tän, koskaan ei oo sellasta oloa, etteikö pystyis kuuntelee tätä. Varmaan ainoa biisi, josta ajattelen tälleen. Luultavasti tää on siis mun lempibiisi.

Sanoisinko näin, että tänään on maailman ihmeellisin lauantai. Aamulla heräsin seiskalta, ja se oli hirveetä. Kun tietää, että on lauantai eikä silloin yksinkertaisesti kuulu herätä niin aikaisin koulua varten, motivaatio-ongelma voi muodostua varsin isoksi. Meinasi käydä niin, mutta jollain ihmeellisellä keinolla onnistuin välttää sen.

Aamun olin koomassa ja jotenkin oli todella epätodellinen olo, kun kävelin kohti bussipysäkkiä. Sellasta ei tapahdu kuin unessa. Kuka hullu oikeesti kävelee ennen kahdeksaa lauantaiaamuna bussille valmiina menossa kouluun? Pysäkillä oli kaksi keskenään autoista ja jenkeistä juttelevaa miestä, ja tilanne oli jotenkin todella omituinen. Harvoin näkee (siihen aikaan aamusta) keskenään niin innokkaaseen keskusteluun uponnutta miestä. Varsinkaan Klaukkalassa bussipysäkillä. 

Simppis soitti vartin yli kahdeksan. Bussi oli 20 minuuttia ja matikan kokeesta myöhästyminen alkoi näyttää aika uhkaavalta. Korsisaari ja 339 taisivat jättää vuoron välistä, ja kohta huomasinkin istuvani Sinin auton etupenkillä. Kummalliseksi tilanteen teki se, että takapenkillä istui kolme tuntematonta ihmistä: vähän meitä vanhempi hiljainen poika, pikkuruinen Tallinnaan matkalla oleva mummo sekä tavis-Riitta. Meille oli yhteistä ainoastaa se, että täytyi tänä ihmeellisenä lauantaiaamuna päästä ajoissa Helsinkiin. 

Se oli jännää, miten keskenään tuntemattomat ihmiset päätyvät yhtäkkiä samaan autoon. Keskustelu pysyi yllä lähes koko matkan, eikä ainakaan mulla tullut hetkeäkään kiusallinen olo. Se oli varsin mielenkiintoinen kokemus. Aika inspiroiva silleen kirjoittamismielessä.

Ajettiin Stockmannin parkkiin eikä meinattu päästä ulos koko rakennuksesta. Kun viimein löysimme itsemme Kaivopihalta, ei ollut homma eikä mikään päästä koululle. Kesken matikan kokeen tunsin oloni jälleen kerran ihan ihmeellisen epänormaaliksi. Kokeen keskivaiheilla mun päässä jaksoi pyöriä vain yksi ajatus: "Kuinka hullu pitää olla, että jaksaa raahata itsensä tavalliseen nukkuma-aikaan Helsingin keskustaan lukemaan kaavakirjaa ja kopioimaan sen opetuksia paperille, ja vielä sillä hetkellä kuvitella olevansa jotenkin viisas?" 

Koe ei mennyt huonosti, mutta on mulla joskus paremminkin mennyt. Menin syömään ja höpötin vähän aikaa Marian kanssa puhelimessa. Se tyttö osaa aina soittaa mulle silloin, kun mä olen kokeessa. Enkä vielä koskaan ole tajunnut laittaa sitä värinää pois. Se on hauskaa katsella, kun maikat tuijottaa intensiivisesti mun laukkua ja yrittää katseen voimalla saada sen hiljaiseksi. Koskaan ei kuitenkaan ole vielä toiminut. 

Kun Sini viimein pääsi ulos kokeesta, mentiin taas syömään, minä tosin vain seuraksi. Sitten lähdettiin ajelemaan kohti Klaukkala-cityä. Ei päästy tänään luovuttamaan verta, kun paikat olivat kiinni. Mitä järkee, mä vaan kysyn.

Kotona skypettelin mummin kanssa ja sitten lähdinkin viettämään iltaa Kertsille, jossa tavattiin srk:n tyttösolun kanssa. Musta on ihanaa, että mut on otettu niin hyvin mukaan, vaikka oon tavallaan ihan ulkopuolinen. Helposti musta on kuitenkin ehtinyt muodostua jotenkuten sisäpuoleinen, ja musta tuntuu, että se on ihan Salomen ansiota. Ilta oli kiva, hengailtiin, syötiin ja muistin taas, millasta elämän pitäisi olla. Viime aikoina on tullut lipsuttua vähän sellaiseen hmm... liialliseen löhöilyyn joka asian suhteen.

Illalla kotona iski hirveä himo jutella jonkun kanssa mesessä. Onneksi löysin Piian siltä. Joskus tee vain mieli kirjoitella; ei niinkään ehkä blogiin, mutta jonkun kanssa höpötellä. Muistan, miten ennen oli joka ilta monta tuntia ja web-kameran kanssa mesessä. Miten sitä juttua edes riitti niin paljon? Puhelimessa se on tavallaan helpompaa, mutta on mese siltikin vielä ainakin vähän in.

Täytyisi kai alkaa viimein nukkua, kello lähestyy jo keskiyötä. Vasta huomenna alkaa mun varsinainen viikonloppu, sillä maanantaina on vapaapäivä. Ihanaa, saa nukkua. Pitäisi tosin lukea enkkua ja ihan kunnolla... Siitä on liian helppoa yrittää luistaa. Ehkä mä voisin ihan oikeasti ottaa itseäni niskasta kiinni ja lukea huomenna. Ai hitsi, mutta lupasinkin mennä tontille lumitöihin. "HITSI."

Ei kai se auta muuta ku sanoa nyt hyvät yöt. Tulispa hyvät unet.