Sitä se Kent lauleskelee ja mä sen mukana. On mullakin keinot opiskella ruotsia. Mutta onhan toi musiikki muullakin tavalla aika opettavaista - onneksi.
 
**
 
Kaikessa epäsäännöllisyydessään mun elämä on jälleen kerran saanut säännölliset muodot. Kuutio, kartio, lieriö - en osaa vielä päättää, minkä muotoinen mun elämä on. Joka tapauksessa taidan olla jo niin vanha, että mun elämää kuvaa paremmin kolmiulotteinen kappale kuin tasokuvio. Mitään ei ole enää helppoa hahmottaa. Ehkä mun kolmiulotteisuuden hahmotuskyky tästä ajan kanssa paranee. 
 
Mitä mulle kuuluu? Viime aikoina mun kirjoitushimot ovat kohdanneet taantuman ja mä olen muutenkin ollut varsin epätavallisissa mielentiloissa. Pään ollessa jumissa ovat kynä ja rannekin väistämättä käyttökelvottomassa kunnossa. Niin on käynyt nytkin. Mulla ei ole ollut ainoatakaan valmista ajatusta, joten ei ihmekään, etteivät sormet ole jaksaneet hyppiä näppiksellä. Hiljalleen olen kuitenkin saanut päätäni koottua kasaan, joten pakko kai sitä on yrittää normalisoitua kokonaisvaltaisesti.   
 
Mä olen lukulomalla. Lukuloma on sanana äärimmäisen harhaanjohtava, mutta muuten en ole löytänyt siitä mitään vikaa. Aloitin tällä viikolla työt Klaukkalan Kotipizzassa, mikä on oikeastaan vienyt mun ajatukset pois niin lomasta kuin myös lukemisestakin. Rakastan mun työtä! Se on tosi mielenkiintosta ja tuntuu uskomattoman mielekkäältä, mikä on varsin huolestuttavaa. Mun tekee melkein enemmän mieli mennä töihin pyörittelemään pizzaa kuin kirjastoon lukemaan ussaa, bilsaa, ruotsia, saksaa, mitä vaan. Ainoa, missä mun motivaatio on pysynyt on tietysti matikka. Siihen olen löytänyt ihanan rytmin, koska sovimme Sinin kanssa lukevamme sitä samaan tahtiin. Vertaistuki on uskomattoman tehokasta. Kaipaisin siis kipeästi apua etenkin reaaliaineiden parissa...
 
Kevät lähestyy hirveän nopeasti. Päivät lipuu ohi uskomatonta vauhtia ja saan myös paljon aikaiseksi, mutta tuntuu kuin pitäisi tehdä vielä enemmän. Mistä tiedän, teenkö kaikkeni ja missä menee se raja, jota ei enää tarvitse ylittää? Milloin olen tehnyt tarpeeksi ja voin sanoa tehneeni vain ja ainoastaan parhaani? Sen lisäksi, että koko ajan pitäisi jaksaa yrittää vielä pikkuisen enemmän, pitäisi myös opetella luopumaan. Jostain syystä olen saanut viime aikoina huomata, ettei mikään ole pysyvää, paitsi valkosipulin haju käsissä ja rasvaisen pizzan haju tukassa. Sitä faktaa ei huvittaisi millään hyväksyä, mutta ei sitä kieltämälläkään näemmä pääse pakoon. Elämän kanssa ei kannata leikkiä piilosta, koska elämä lopettaa leikkimisen just sillä hetkellä, kun sä haluaisit mennä piiloon. Niin se vaan menee.
 
Ehkäpä mun kannattaa vaan keskittyä laskemaan kuutioiden, kartioiden ja lieriöiden tilavuuksia. Myöhemmin voin alkaa miettiä, mikä niistä tuntuu omimmalta ja ruveta vasta sitten pohtimaan, millä sitä tilavuutta voisi täyttää. Eikö yhdeksäntoistavuotius ole kuitenkin vielä sitä ikää, että selvitetään, mikä oli kysymys ja opetellaan ratkaisemaan tämän ylioppilaskirjoituksiakin suuremman kokeen ainoa kysymys? Korjatkaa mua, jos olen väärässä.