Tiedätkö sen tunteen, kun tekee hirveästi mieli mennä lenkille ja kun pääset viimein juoksemaan, et enää jaksaisikaan? Haluaisit vain lopettaa kesken, mutta kotiinpaluumatka on oikeastaan yhtä pitkä kuin lenkin loppuun suorittaminen. Täytyy siis vain jatkaa juoksemista, koska tiedät, kuinka hyvä fiilis siitä loppujen lopuksi tulee. Sitten myös lupaat itsellesi, ettei vähään aikaan tarvitse enää juosta, kun nyt suoriuduit, vaikka ei enää huvittanut.
 
Mulla oli tuo fiilis eilen äikän kirjoituksissa. Menin sisään innoissani ja valmiina kohtaamaan haasteen, jota en edes uskonut kunnon haasteeksi, mutta nähtyäni tehtävät ei enää huvittanut yhtään. Olisin vain halunnut poistua salista ja tulla koittamaan myöhemmin uudestaan paremmalla fiiliksellä. Tajusin kuitenkin, että kun kerran olin jo aloittanut sen lenkin, oli vain yksinkertaisesti helpompaa suorittaa se loppuun saakka kuin palata takaisin. Enhän mä halua ylioppilaaksi vasta ensi syksynä.
 
Välillä kirjoittaminen väkisin on niin tuskallista, että ihan käteen sattuu. Eilen kuuden tunnin rupeamasta käytin aikaa kolme tuntia satunnaiseen häröilyyn enkä saanut otetta mistään. Ravasin vessassa yhtenään, koristelin konsepteja näsäviisailla aforismeilla ja ahmin huonot evääni heti. Vasta kiireessä ja ahdistavan paineen alla, mikä muhun lopulta iski kellon vain käydessä ja paperin edelleen hohtaessa valkoisena, mä sain pientä puhtia ja aloin pohtia paperille taiteen syvintä olemusta. Loppujen lopuksi en itsekään ymmärtänyt mitä olin hekumoinut ja oikeastaan petin itseni varsin pahasti. Kauniit ajatukset, syvällisen kypsät pohdinnat - ja mitä ihmeen paskaa mun kynä suolsi! Tietysti juuri sen ainoan kerran mun elämässäni, kun olisi ollut ihan pakko kirjoittaa hyvin.
 
Lupasin itselleni, ettei mun tarvitse kirjoittaa vähään aikaan. Silti jo bussimatkalla kotiin mun päässäni pyöri ajatukset tästä blogikirjoituksesta enkä voinut olla rustaamatta paria runoakaan. Itsensä pettäminen sattui, mutta näyttää siltä, ettei siihen ole muuta parannusta kuin kirjoittaminen. Mä olen koukussa siihen. Enhän mä koskaan ennenkään ole selvinnyt mistään kamalasta fiiliksestä ilman kynää ja paperia tai kevyesti naputtelevaa näppäimistöä. Vaikka äikän kirjoitukset masensivat, ymmärsin myös jotain todella merkittävää. Mähän rakastan kirjoittamista. Ihan yli kaiken. (Paitsi ehkä matikkaa rakastan melkein yhtä paljon, koska mun teki mieli lopettaa taiteelliset pohdinnat ja alkaa derivoida!) Mä pakotin itseni siihen ja saa nähdä millaista jälkeä siitä tuli. Yksi epäonnistuminen, eikä kirjoitusinspis kadonnut mihinkään - päinvastoin. Ehkä tää on sittenkin oikeasti mun juttu.