Maanantaiaamu ja mieletön kaipuu Helsinkiin.
 
Vielä viime keväänä luulin vihaavani Helsinkiä ja haluavani sieltä pois. Muutettuani Jyväskylään ymmärsin viimein, mikä tämän vihan taustalla on: rakkaus. Rakastan Helsinkiä niin paljon, että päätin vihata sitä, jotta ero olisi helpompi.
 
Tänä aamuna mulla on ikävämpi kuin pitkään aikaan. (Oikeasti se sanottaisiin enemmän ikävä.) En tiedä, mikä juuri tässä aamussa tekee sen ikävän, mutta mua melkein itkettää. Miten ihanalta tuntuisi kopistella Kampista Forumiin, miten ihanaa olisikaan kirota liian paksua takkia! Miten ihanan synkkää Helsingissä aina on! Miten ihanaa olisi olla Helsingissä.
 
Helsinki on erilainen kaupunki. Siellä ollessaan tuntee pystyvänsä mihin tahansa. Tuntuu, että rajoja ei ole - kävellessään ihmisvilinässä voi tuntea itsensä pieneksi ja tuntemattomaksi, mutta samalla myös osaksi jotain suurta. Väitteessä, että Helsingissä muka olisivat Suomen töykeimmät ja ylimielisimmät ihmiset saattaa olla perää, mutta asialla on myös toinen puoli: siellä ovat ihmiset, jotka tietävät pystyvänsä mihin tahansa.
 
Kaipaan Helsingin tunnelmaa, jota Jyväskylästä on edes turha etsiä. Kuvittelin, että sama tunnelma löytyy kaupungista kuin kaupungista, mutta olin väärässä. Kyse ei ole kaupungista, vaan Helsingistä. Helsingissä voi kulkea päättömästi ympäri kaupunkia tuntematta itseään hölmöksi ja parhassa tapauksessa löytää itsensä jostain suloisesta kahvilasta tai taidenäyttelystä. Tai voi hypätä Kiasman edestä Ikea-bussiin ja mennä Espooseen ilmaiseksi (niinno hullukaan maksa Espooseen menemisestä...). Siellä jokainen eksyminenkin tuntuu seikkailulta.
 
Toista on Jyväskylässä. Eksypä täällä ja tunne itsesi turistiksi. Eksymistä ei voi naamioida millään keinolla, ei millään runollisella "lähdin etsimään itseäni" -kävelyllä. Ainoastaan kävelykadulta voi löytää sen helsinkimäisyyttä tavoittelevan kuhinan ja siinäpä vasta hölmöltä näytätkin, kun kävelet Kauppakatua edestakaisin ja yrität nauttia ihmisvilinästä. Kolmannella päästä päähän kävelyllä joku tulee varmasti nappaamaan hihasta kiinni ja kysyy, oletko eksynyt. Jyväskylässä ei voi anonyymisti nautiskella kaupungista. 
 
Toiset kutsuvat tätä Helsingin anonyymiyttä töykeydeksi - silloin kun on todella eksynyt, kukaan ei tule auttamaan, vaan apua täytyy hankkia itse. Jyväskylässä sitä ongelmaa ei ole. Mutta ehkä se on se, mitä rakastan. Helsingissä voi tuntea itsensä itsenäiseksi. Jokainen liike on tehtävä itse. Jos ei ota, kukaan ei annakaan. Paitsi feissarit, joita mulla on myös ikävä.
 
Ja teatteria. Mulla on niin ikävä teatteria. Haluaisin pitkästä aikaa hifistellä oikein kunnolla ja mennä teatteriin. Nauttia. Siksi varasin lipun itselleni Jyväskylän ylioppilasteatterin esitykseen sunnuntaiksi. Ohjelmassa on Minna Canthin (<3) Papin perhe, ja odotan sitä innolla. Silti salaa mielessäni kuvittelen itseni Helsinkiin: Kansallisteatteriin katsomaan Dostojevskin Idioottia ja Olavi Uusivirtaa tai Q-teatteriin Eero Ritalaa. Katsomaan niitä, joita ihailen. Isoja näytelmiä. Isoja näyttelijöitä. Helsinkiä.