Se on ollut multa kauan hukassa, mutta nyt mä vihdoinkin olen saanut sen takaisin: intohimon. Ihan kuin joku olisi postittanut sen mulle sieltä, minne sen viimeksi jätin.

"Siltä minusta tuntui, minä olin hullu. Ei ihmistä voi heittää keskelle mielettömyyttä ja olettaa että se pysyy järjissään", kirjoittaa Juha Itkonen Myöhempien aikojen pyhissä ja mä olen kateellinen, ettei tuo ajatus ole peräisin mun kynästä. Neljän päivän sisään olen lukenut kaksi kirjaa, enemmän kuin muutamaan kuukauteen, ja musta tuntuu että olen taas asian ytimessä.

Rakastan itseni kiduttamista. Tänään heräsin ja aloin lukea - eikä se tosiaan ole sitä kiduttamista. Luin koko päivän, siinä sivussa tosin pelasin hieman X-boxia, söin kaikkea paitsi jouluruokaa ja lojuin eri puolilla kotia. Ja tietysti mietin. Ajattelin kaikkea. Kidutin itseäni. Kuvittelin mielessäni kaikki tunteet, joita olen viime aikoina tuntenut, kieriskelin niissä ja vihdoinkin sain osan niistä ulos mun kynästä. Olen tehnyt tätä ajatustyötä jo muutaman päivän, viikon ajan hyvin paljon, ja siinä sivussa tehnyt kaikkea merkityksetöntä. Ja vihdoinkin alan saada tuloksia.

En tiedä, onko se jotain edistystä ja oikeastaan missä mä edes edistyisin, kun vain päivät pitkät jalostan omia ajatuksiani ja kirjaan niitä ylös sotkuisella käsialalla, mutta mä todellakin nautin siitä. Revin itsestäni irti kaiken minkä saan ja vielä vähän enemmän. Käytän vähemmän pilkkuja ja menen enemmän asian ytimeen. Olen taas minä.

Lueskelin mun viimeaikaisia blogimerkintöjä ja huomasin leijuneeni jossain. En mä sieltä vieläkään ole laskeutunut alas, ennemminkin vain kohonnut entistä ylemmäs. Tajusin kuitenkin jotain samaa kuin mitä Juha Itkonen on tajunnut: miten koskaan voisinkaan pysyä samana kuin ennen, pitää ajatukseni kasassa, jos elämä ympärilläni muuttuu ja kaikki on hektistä? En mitenkään, siinä se. Siksi mä olen haalinut itselleeni niin paljon helium-ilmapalloja, että olen kohonnut ilmaan.

Mä rakastan runoutta joka hetki enemmän. Aiemmin naureskelin runotytöille ja mietin, miten joku jaksaa lueskella toisten tajunnanvirtaa, sillä sitä runous mulle silloin oli, enkä tajunnut mitä upeaa siinä on. Silloin samaan aikaan kirjoittelin omia runoja ja säilytin niitä mun A4-kokoisessa Marimekko-vihossani, jonka sain joululahjaksi samana vuonna Panic! At The Discon levyn kanssa. No, mä edelleenkin kirjotan mun runoja siihen vihkoon, koska se vihko on paksu, mutta nykyään mä luen muidenkin runoja. Ihan vaan sen takia, että mä olen tajunnut runouden idean: lukija näkee omat ajatuksensa uudessa valossa vieraan kirjoittajan tekstin avulla. Runous antaa perspektiiviä.

Miksi mä hekumoin runoudesta puoli kahdelta yöllä?
 
"Yöllä puoli kaksi, kun kaikki muut jo nukkuvat,
on sinun hetkesi,
olla vallassa,
olla olemassa,
lamppu katossa on hetken valoisampi.
Olet vallassa,
olet olemassa,
kipu rinnassa on hetken selkeämpi
ja olet elossa"
 
Aki Tykki on nero, se on jo ehtinyt keksiä tän fiiliksen: Puolimieli-albumin kolmas raita, 1:30 (Elossa). Hekumoin runoudesta puoli kahdelta yöllä, koska mä pystyn siihen. Kuuntelen täysillä merkityksetöntä jumputusmusaa, ja silti mun ajatukset kulkevat kirkkaammin kuin aikoihin. Mulla on aineksia ajatella runoutta, mulla on jokin käsitys maailman kummallisuudesta. Se on kiehtovaa.
 
Sain juuri tunti, pari sitten luettua Edy Poppyn Anatomia. Monotonia. -nimisen kirjan. Se oli mieletön. Mielettömän hyvä. Pakkohan sen oli olla, jos sen takakannessa lukee: "Haluan mieluummin kiinnostavan elämän kuin onnellisen elämän. Itse asiassa en voi kuvitella mitään pahempaa kuin ikuinen onni. Mistä minä silloin kirjoittaisin?" Sen kirjan jälkeen mun sormet alkoivat liikkua näppäimistöllä vielä nopeammin kuin koskaan ennen - ja mä kuitenkin olen ennenkin ollut semi-nopea kirjoittaja. Edy Poppy antoi mulle ihmeellisen kirjoitus-boostin ja olen siitä todella onnellinen.
 
Mistä siis viimeinkin löysin mun kadonneen intohimoni? Mä olin piilottanut sen itseltäni. Olin laittanut sen talteen johonkin itseni syvimpään koloon ja vasta kun sain etäisyyttä kaikkeen, hektisyyteen, sekaviin ajatuksiin ja absurdiuuteen, se uskaltautui taas ulos. Loma - miten paljon ihmeitä se voi näköjään saada aikaan! Saa nähdä, mitä kaikkea vielä seuraavan puolentoista viikon rupeaman aikana saan itsestäni irti. Sen verran mulla on vielä aikaa leikkiä itseni kanssa. Pelata ihan mun ikiomaa palapeliä. Koota itteni ennen viimeistä rutistusta. 
 
Huh. En jaksa ajatella sitä. Haluan kaivaa esille mun uuden viininpunaisen nahkakantisen Raamatun, lukea sitä, ja kun olen saanut päiväannokseni, otan esille Juha Itkosen toisen kirjan, Kohti-nimisen tiiliskiven, ja uppoudun siihen täysin. Muulla ei ole väliä. Ja sunnuntaina lähden tuulettamaan ajatuksiani pitkästä aikaa Sallaan, missä lumikinokset eivät ole mun korkuiset, vaan paljon matalammalla.
 
Hyvää yötä.