"Äkkiä Hemuli tuli ajatelleeksi, ettei hän juuri muuta toimittanutkaan kuin siirteli tavaroita paikasta toiseen tai määräsi mihin ne oli pantava, ja äkillisenä selvänäköisyyden hetkenä hän tuumi mitä tapahtuisi, jos hän jättäisi kaiken sikseen."

Tove Jansson ja Muumilaakson marraskuu antavat mulle käsittämättömän paljon kirjoitusinspistä ja samaistumisen aihetta, vaikka nyt on jo joulukuu.

Mä olen nenää ja varpaita myöten rakennuspölyn peitossa. Eilen vietettiin iskän ja kumppaneiden kanssa koko ilta muuttopuuhissa: roudattiin kamaa paikasta a paikkaan b, ja siinä sivussa siivottiin niin paljon, että tätä vauhtia mun elämäni siivouskiintiö alkaa pikkuhiljaa olla täyttymään päin. Kaikki oli sekaisin, ja joka paikassa oli hirveä hälinä. Onneksi mun nimi ei ole Anne, koska sitä huudeltiin joka suunnasta enemmän kuin kukaan ihminen pystyy koskaan laskemaan. Työnjohtajaa ei missään vaiheessa virallisesti valittu, mutta se näyttikin olevan ihan itsestään selvä asia. 

Miten voinkaan inhota muoviastioita näin paljon? Banaanilaatikot täynnä erikokoisia ja -muotoisia muoviastioita saa mussa aikaan niin pahan ahdistusreaktion, että alan hiljalleen epäillä, mahdankohan koskaan omaan kotiini sellaisia hankkia. Toinen vastaava on kattilat. Mun omassa kodissa on keittiön kaapit täynnä vain samanlaisia lautasia, laseja ja kivoja kahviastiastoja. Kuka haluaa omistaa vaikeasti aseteltavia, paljon tilaa vieviä astioita, jotka kolisevat ja paukkuvat koko ajan toisiaan vasten? Sitähän minäkin.

Vaikka Hemulin ajatus on käynyt useaan otteeseen päässäni, ja vaikka epätoivo on iskenyt jo muutamaan otteeseen, alan vähitellen uskoa, ettei olekaan täysin mahdotonta päästä jouluksi kotiin. Nimenomaan kotiin, ei raksalle. Tänään saatiin revittyä viimeisetkin lattiaa suojanneet pahvit irti, ja kaikki alkoi näyttää ihan oikealta talolta. Viime yönä vietimme ensimmäisen yön uudessa kodissa, eikä siitä paljon pahaa sanottavaa jäänyt. Kaikkein hauskin, ja vähän ärsyttäväkin juttu oli se, että mun vaatehuoneessa oleva liikkeentunnistimella toimiva valo syttyi joka ainoa kerta, kun käänsin kylkeäni sängyssä. Ihan tosi, mun sänky ei edes ole vaatehuoneessa päinkään?!

Huomenna perinteisen sunnuntaimuuton yhteydessä muutamme sitten ensimmäisen kerran kaikkien kamojen kanssa siihen uuteen kotiin. Miten jännää! Maanantaina on onneksi itsenäisyys- eli vapaapäivä. Loistavaa aikaa siis alkaa muovata omaa huonetta kotoisaksi koloksi. En malta odottaa! Välillä muhun iskee yllättävä innostuspuuska saada kaikki ympäröivät asiat vain nopeasti järjestykseen. Tää projekti alkaa olla niin loppusuoralla, että nyt voikin vielä hetken aikaa käyttää paljon energiaa sen loppuun saamiseksi. Mä rakastan kahta asiaa yli kaiken: asioiden aloittamista ja niiden onnistunutta lopettamista - vaikka kyseessä olisikin niin turha asia kuin tavaroiden siirtäminen paikasta toiseen. Joskus se on vain tehtävä.