Se on kuulkaas viimeinen keskiviikkoilta alaikäisenä.

On ihmeellistä, miten toisten ihmisten mielialat voi vaikuttaa niin paljon omaan fiilikseen, huomasin tänään.

Mulla oli ihana päivä. Aamulla tosiaan nukuin enkun tunnin ohi ja menin kouluun vasta tanssiharkkoihin. Nyt on vihdoin kaikki tanssit hallussa, toiset vähän paremmin ja toiset huonommin. Tänään ekan kerran mulle tuli sellanen olo, että nyt voisin kohta olla jo valmis pistämään sen mekon päälle ja tanssia ihan yleisön edessä. Kyllähän niitä pitää vielä hioa ja paljon, mutta hyvältä musta jo itsestäni tuntuu.

np. Fintelligens - Mikä boogie

Ruokkiksen jälkeen istuttiin Katrin ja Sinin kanssa tunti Sähkötalon Robert's coffeessa ja höpöteltiin vaikka mistä. Se on niin ihanaa joskus vaan uppoutua jutteluun. Join pitkästä aikaa kahvia, Robert'sin Mochan ja oli melkein puolen litran tuoppi. Äikän tunnilla huomasin sitten seuraukset. Jos ei ole tottunut kahvinjuoja, kannattaisi aloittaa kai vähän rauhallisemmin. Kädet tärisi ja musta tuli ihan hyperaktiivinen. Tavallaan hyvä, että vihdoinkin olin hereillä, mutta kuitenkin tutina oli sen verran kovaa luokkaa, että tuli hieman epämukava olo.

Vielä ruotsin tunnillakin olo oli todella epänormaali. Sain hirveitä hepulikohtauksia ja kikattelin Katrin kanssa. Mulla oli tosi hauskaa. Kuitenkin musta tuntuu, ettei kahvi ole ihan mua varten.

Oli tosi kiva bussimatka kotiin, kun tultiin pitkästä aikaa Simppiksen kanssa samalla kyydillä kotiin. Se on sellainen tyttö, jonka kanssa mulla aina löytyy jotain juteltavaa ja usein meijän keskustelut saattaa mennä tosi vakavaksikin. Mutta kuten jo edellä mainitsin, uppoutuminen on niin ihanaa.

Henna tuli mua vastaan ja käveltiin yhdessä kotiin - se huomasi heti, etten ollut ihan täysin normaali, kun moottoriturpani kävi vähän liian kovaan tahtiin. Minkäs sille mahtaa, kun puheripuli yllättää. Kotona söin ja lauloin vähän karaokea. Henna oli löytynyt ihan sairaan hyvän levyn kirjastosta: siinä oli mm. Pinkin jotain ja Enrique Iglesiasta. Tasan kuudelta tajuttiin kattoa kelloa ja pikkasen tuli kiire. Piti vahtaa nopeasti vaatteet ja harppoa pikasesti joogaan.

Mä päätin, etten mä halua juosta. Mua ei tänään huvittanut yhtään mennä joogaamaan. Ennemmin mulla oli sellanen kuntonyrkkeilyfiilis - harmi, että tuli jo tänään, täytyy selvästi vetää huomennakin kofeiinikännit. Toivoin koko matkan, että me oltaisiin myöhässä eikä enää päästäisi sisälle ja luulin jo toiveeni toteutuneen, kun vetäjäämme ei näkynyt tavallisella paikallaan availemassa ovea. Henna oli ihan masentunut, koska kielsin sitä koputtamasta, mutta pakko sen oli silti koittaa, onko ovi auki. Mahtava gurumme taisi kuulla sen, tai hän oli ilmeisesti nurkan takana, ja pian päästikin meidät sisälle. Olisittepa kuulleet mun huokauksen.

Se oli hirvein joogakerta ikinä, jos ei lasketa yhtä toista kertaa, jolloin leijailin ihan jossain muissa maailmoissa. Mä en pystynyt keskittymään ollenkaan. Onneksi päädyttiin Hennan kanssa takariviin. Mä en ole koskaan niin takana, mä olen puolitoista vuotta istunut lähes aina samalla paikalla. No, vaihtelu kai virkistää, mua ainakin. Mua vähän hävettää, olin niin ylikierroksilla. Mä repesin alkumantroissa. Se oli hirveetä! Tein kaikki liikkeet vähän sinne päin eikä huvittanut yhtään. Mietin ainoastaan, millä verukkeella pääsisin lähtemään. Olin aivan valmis häipymään huonon olon tekosyyllä, mutten voinut feidata Hennaa. Olin siis loppuun asti ja rentoutuksessa laskin sekunteja, jotta pääsisin selville, montako minuuttia vielä olisi jäljellä. En tällä kertaa rentoutunut ollenkaan, enkä edes halunnut, koska halusin säilyttää virkeyteni mahdollisimman pitkään.

Kotimatkan loikin kotiin. Mulla oli todella hyvä mieli, vaikka hieman ketutti, että puolitoista tuntia oli mennyt melkein hukkaan. Teki tajuttomasti mieli soittaa Marialle ja soitinkin, mutta tiesin sen olevan treeneissä, joten en edes odottanut vastausta. Kotona menin suihkuun ja tein läksyt ja odotin, että saisin soiton takaisin.

Se on ihmeellistä, miten mä olen koko päivän jutellut, ollut äänessä, pohtinut ja kuunnellut vaikka ketä, ja silti mä halusin vaan jutella Marian kanssa. Mulle kai tuli myös pieni kofeiinilaskuhumala, kun virkeys ja iloinen mieli karkasivat ihan yllättäen johonkin. Vihdoin puhelin soi ja heti tuli parempi mieli. Heti puhelun loputtua mä väsähdin, en jaksanut enää muuta kuin avata koneen ja tulla päivittämään blogia.

Mä tajusin tänään miten onnellinen mä olen, kun mulla on niin paljon ihania ihmisiä mun ympärillä. Se, että on ihan kunnollisia ystäviä, on ihan käsittämättömän ihanaa. Ennen sitä en ymmärtänyt niin hyvin, mutta se on ihan totta, että maailma näyttää niin erilaiselta, kun on hyviä ystäviä. Hmm. Mä oon niin onnekas.

Neljä päivää on muuten todella vähän. Mun synttärit on toisin sanoen ylihuomisen ylihuomenna. Ou nou. Enkä ole vieläkään yhtään paniikissa. Mulla ei ole ollut paljoa aikaa eikä jaksamista edes miettiä koko hommaa, ainakaan ihan kovin paljoa. Katsotaan sitten perjantaina - silloin todellisuus saattaa oikeasti jysähtää nuppiin...

Huomenna on varmasti taas tosi ihana päivä. Sovittiin, että aamulla taas nähdään Marian kanssa Kampissa. Se on niin motivoivaa, kun on sopinut jotain. Silloin varmasti on ehdittävä bussiin eikä edes haittaa niin kovasti, vaikka joutuisi juoksemaan. Pitää kuitenkin herätä aika aikaisin, vielä aikaisemmin kuin yleensä, ehkä jopa kello 5.45. No, ehkei se tunnu niin kovin pahalta.

Hyvää yötä!