Heräsin aamulla jo puoli kymmeneltä ja näytti, että olisi tulossa ihana päivä. Erehdyin.

Mä pilasin mun cocktail-mekon. En tajua, miten jaksaakin ärsyttää niin paljon. Ompelin koko päivän ja alkuun todella nautin siitä, että sain huristella tuhatta ja sataa ihanalla pikku hirviölläni. Jossain vaiheessa hommat alkoivat kuitenkin mennä liian monimutkaisiksi: ensin liian löysä, sitten liian tiukka, jälleen liian rypyssä tai kankaat liian vinossa. Ikinä ei löytynyt sitä kultaista keskitietä. Kyllä kyrsi.

Mitä enemmän miettimistä ja haasteita tuli, sitä enemmän aloin vihata koko työtä. Miksi en vain tyytynyt menemään sinne H&M:ään, vaan meninkin Eurokankaaseen? Miksi kuvittelen olevani parempi ompelija kuin oikeasti olenkaan? Tänään samaistuin vähän Antti Asplundiin. Mulla oli ihana idea, joka näytti taivaallisen hyvältä mun päässä ja vielä jossain vaiheessa jopa kankaallakin, mutta jotenkin teknisellä osaamattomuudellani onnistuin turmelemaan kauniin työn. Mua harmittaa, etten osaa olla niin hyvä kuin haluaisin. Oikeastaan mä olen aika huono.

Pääongelmani oli tällä kertaa ehkä se, että tässä työssä tein kaavat kokonaan itse enkä sen vuoksi osannut olla tarkka ja miettiä jokaista tarvittavaa asiaa. Mulla on toisinaan tapana tehdä asioita vähän sinne päin, vaikka useimmissa asioissa olen toivoton perfektionisti. Jotenkin omissa asustuksissa sitä vain ei jaksa: ajattelen, että kyllä mä virheen jollakin keinolla piilotan ja oikeastaan, ei sillä ole niin hirveästi väliä, kun koko hoito on kuitenkin itsetehty. Tää ajattelutapa ei todellakaan ole se, mihin mä todellisuudessa haluaisin pyrkiä.

Kyllästyin siis kokonaan ompeluun, mutta koska kerrankin mulla on deadline (ensi tiistai), en voinut vain luovuttaa ja jättää mekkoa hautumaan puoleksi vuodeksi, niin kuin viime kerralla kävi. Oli pakko tarttua vaaleanpunaiseen ratkojaani ja purkaa paljon. Kaksi asiaa, joita ompelemissa inhoan, ovat ratkominen ja harsiminen. Harsimiseen olen tosin viime aikoina päässyt sisään. Ratkomista tulen tuskin koskaan rakastamaan. En vain halua kärsiä siitä, mistä hetki sitten nautin. Se on varsin inhottavaa.

Sain siis mekon lähes valmiiksi puoli kahdentoista aikaan. Olisin halunnut jatkaa loppuun asti, ettei huomenna tarvisi enää ajatella, vaan saisin pyhittää koko päiväni esimerkiksi läksyille, mutta en yksinkertaisesti enää vain jaksanut. Teki mieli heittää riepu roskiin ja jättää siihen. Lisäksi koko yläkerta on ihan langanpätkien peitossa, joten huomenna on tiedossa vielä siivostakin. Hohhoh.

Joudun käyttämään uutta mekkoani ainakin kaksi kertaa. Tiedän, hirveää tuhlausta, etten haluaisi käyttää sitä paljoa. Uusi mekko - munhan pitäisi olla iloinen. Kuitenkin voisin ristiä ensi viikon hirveän mekon viikoksi, koska tiistaina Ressun päivän tanssiaisissa ja lauantain cocktail-partyssä mun on pakko yrittää näyttää hyvältä se päällä. Tukka hyvin, kaikki hyvin - se sanonta mun täytyy ehdottomasti ensi viikolla testata.

No, oikeestaan tää taitaa vaan olla merkki siitä, että se puku on kohta valmis. Aina hetkeä ennen valmistumista mä alan vihata mun uusia vaatteita. Ankeeta, mutta niin se vaan näyttää useimmiten menevän.

Se on aika raskasta laittaa päälleen uusi, vaivalla tehty mekko, kun tietää, että esimerkiksi "tämä helma on näin hieno vain sen takia, että ratkoin sitä kolmatta kertaa sormet verillä, hampaat irvessä ja kyyneleet silmissä" eikä oikeastaan tule läheskään niin hehkeä olo, kun tietää, että on todella joutunut raatamaan sen hienouden eteen. Se on ihan erilaista kuin kaupasta ostaminen. Uudet vaatteet tuoksuvatkin niin hyvälle. Itsetehty hame haisee sun omille käsille, ja se, että sä tiedät kankaan pyörineen sun huoneen lattialla, vie joka ainoa glamour-ripauksen siitä pois. Sellasta se vaan on.

Silti, mä edelleen rakastan ompelua.