Moneenkohan viikkoon tämä on ensimmäinen perjantai, jonka saan viettää pelkästään nautiskelemalla kotona olosta?

Mulla on aika leijaileva olotila. Ei, kyseessä ei ole vaaleanpunainen leijailu, vaan ennemminkin jonkin sortin käsittämättömyys nykyhetkestä. Tapahtuu kaikkea ja kuitenkaan ei mitään. Eikö mikään enää riitä?

Uusi jakso alkoi torstaina. Sain pitkästä aikaa jälleen tuntea, millaista on innostua jostain kouluhommasta ihan kohtuuttoman paljon. Äikän kurssi saa nimittäin mun panostuskäyrän nousemaan uskomattomiin lukemiin; mitä muutakaan voi odottaa kurssilta, jonka sisältöön kuuluu esseiden kirjoittamista ja ajankohtaisen kirjallisuuden lukemista? Vaikuttaa kuitenkin siltä, että olen kurssin ainoa innostunut...

Koulu ilman kavereita olisi äärettömän tylsää ja turhauttavaa, mutta helpottaisi myös opiskelua kummasti! Ei, rakkaat karvanassut, en todellakaan heivaisi teitä yhtään mihinkään, mutta miksei ihminen voi olla kykenevä keskittymään samaan aikaan sekä opiskeluun että Greyn anatomia juonenkäänteisiin? Tähän kohtaa evoluutio voisi puuttua ilman pyytämistäkin.

Meneillään meillä on tällä hetkellä siis lukion toiseksi viimeinen jakso. Pitäisi jaksaa panostaa ihan urakalla, mutta samalla olisi ehkä melko oleellista osata nauttia myös hyvästä seurasta ja kaikista muistakin sosiaalisista toiminnoista, jotka eivät ehkä enää ensi kevään kirjoitusten jälkeen olekaan niin helposti saatavilla. Ehkei niin pitkälle tarvisi vielä ajatella, koska ahdistus kasvaa, vaikka ajatus koulun loppumisesta onkin aivan ihmeellinen. Tukeudun edelleen siis samaan vanhaan taktiikkaan eli välttelen kaiken ajattelemista loppuun saakka. Ei kai ne asiat ihan kamalasti etukäteen murehtimalla parane?

Ehkäpä mä jatkan tätä leijumista ja toivon mukaan joku kaunis päivä pääsen täältä vielä alaskin. Kuka tietää milloin... Mahdollisimman pian olisi kaikkein kivoin vaihtoehto. Paljon on tehtävää ja olisi mukavaa olla taas maan pinnalla. Onhan tässä tulossa seurakuntavaalit ym. hauskaa aktiviteettiä.