Nyt taitaa olla mun elämäni isostelut isosteltu. Surullisen haikeeta, mutta jollain tapaa myös aika helpottuneet fiilikset. Viikko oli rankka, mutta kokemisen arvoinen. Ja sitä paitsi, mitä rankempaa, yleensä myös sen kivempaa.

Pikkuset oli ihania, isosporukka vielä kivempi - vetäjistä puhumattakaan. En tiedä haluanko koskaan lopettaa leireilyä, sillä tällä hetkellä päällimmäisenä mielessä on ensi vuoden mahdolliset yövahtikeikat ja haaveissa siintää tulevaisuus kesäteologina. Ja ehkäpä joku kaunis päivä ihan oikeena pappina. Saa nähdä, mitä tapahtuukaan. Mutta ensi vuonna taas uudestaan, toivottavasti ei kuitenkaan enää isosena.