Uusien taitojen opettelussa on yksi todella huono puoli: kun ei osaa, ei voi olla hyvä. Tietysti musta on ihanaa oppia uusia asioita ja kehittää itseäni ja niin edelleen, mutta olen tainnut vahingossa haalia itselleni kaikkien uusien taitojen opettelun samaan ajan kohtaan. Se ei toimi.
 
Pizzan pyöritys, autokoulu ja ihmissuhteet. Ne eivät vaadi paljoa, jokaisen ihmisen pitäisi kyetä niihin. Ainoa asia, mitä nuo taidot vaativat, on harjoittelu. Luulin, että mulla on pitkä pinna ja kärsivällisyys on ainakin jollain tasolla osa mun luonnetta, mutta taisin erehtyä - tai ainakin kuvittelin pinnani sentin pitemmäksi ja kärsivällisyyteni olevan jotain epäinhimillistä luokkaa. Tässä muutaman päivän, viikon aikana olen päässyt tutustumaan uuteen, ahdistavaan fiilikseen nimeltään turhautuminen.
 
Pitäisi oppia nopeasti ja olla hyvä, parempi, paras - ihan niin kuin jokaisessa asiassa, jota olen koskaan tehnyt. Olin kuvitellut Ressun kitkeneen musta pois säälimätöntä perfektionismiani ja ehkä se onkin onnistunut siinä koulun suhteen, mutta nyt opetellessani taitoja, joita ei voi koulunpenkillä omaksua, olen ihan hukassa. Niin kamalaa kuin se onkin myöntää, en voi vielä vähään aikaan saavuttaa ultimaattista onnistumisen tunnetta, vaan mä olen ihan rehellisesti vain huono. 
 
Onneksi en kuitenkaan vielä ole täysin vajonnut toivottomuuteen ja pelkästään ryve omassa turhautuneisuudessani, vaan mulla on vielä jäljellä vähän alkuinnostusta. Halu oppia ja ilo, joka tulee jo pelkästä oppimisen mahdollisuudesta, korvaa ainakin osittain sitä fiilistä, etten pysty vielä onnistumaan täydellisesti. Pieniä onnistumisia tulee, samoin vähän suurempia epäonnistumisia. Täytyy vain yrittää tukeutua ajatukseen, että alku on aina hankala ja yrittää muistella, etten mä aina ole osannut esimerkiksi lukea, kävellä tai puhua, vaan nekin on täytynyt opetella. Tarkemmin ajateltuna en osaa noista kolmesta asiasta mitään täydellisesti ja silti tulen toimeen ja olen tyytyväinen.