Vau, eilen oli todellakin vähän erilainen perjantai. Mutta oltiinhan sitä jo vähän odotettukin.

Päivä alkoi ihan normaalisti. Vaivaiset kolme oppituntia koulua: mantsaa, hissaa ja saksaa. Melkeinpä vielä keveimmät aineet tässä jaksossa. Yhen aikaan olin saanut hommat kassaan ja puol kahelta olin jo menossa kotia kohti. Kahelta olin jo kotona ja sitten alkoi "valmistautuminen" ja viideltä kipitinkin jo takaisin bussiin, joka vei mut takaisin pääkaupunkiimme.

Mulla oli siis kerrankin ohjelmaa perjantaina: teatteri. Okei, no olihan se oikeesti ohjelma koulujuttu, mutta ei todellakaan siltä tuntunut, kun kuuden aikaan makoilin ressukaverini Marian (enon) kattohuoneiston sohvalla ja ihmettelin Marian suurta leffavalikoimaa. Voitteko kuvitella, miten monesta hyvästä leffasta mä oon jäänyt paitsi? Menin siis etuajassa kaupunkiin ja tutustumaan Marian kämppään, koska jostain syystä olin viimeinen ihminen, joka siellä ei ole käynyt. No, nyt on sekin koettu. (Oli kyllä hieno kokemus.)

Seiskalta KOM-teatterissa alkoi äikän retkemme Kalavale-näytelmä. Puol seiskalta jätimme Marian asunnon ja päätimme lähteä seikkailemaan kohti teatteria. Eihän meillä kummallakaan tietenkään ollut minkäänlaista hajua, missä päin koko homma oli, ja niinpä Maria hoiti muutaman bisnespuhelun samalla, kun mä tietämättömän tuijottelin karttaa ja mukavan hämärää kaupunkia.

Meinasimme hypätä väärään ratikkaan, mutta onneksi ymmärsimme olla ottamatta riskiä. Pieni paniikkihan siinä alkoi iskeä, kun teatterin ovien avaamishetki alkoi lähestyä liian nopeasti. Kukaan ei osannut neuvoa meitä perille ja aloimme olla varmoja, että me myöhästytään. Sitten enkeli soitti.

Anni, jota varsinaisesti itse en tuntenut, mutta joka on Marian hyväkin kaveri, ilmoitti pelastavansa meidät ottamalla kyytiinsä. Kello oli viittä vaille seittemän, kun saavuimme mulle ihan tuntemattomaan kaupunginosaan ja teatterin ovien eteen. Saimme suhteellisen hyvät paikat, vaikka salissa olikin vapaat paikat ja me tultiin niin myöhässä. Oltiin viimeissä rivissä ihan keskellä ja hyvin sieltä näki, kunhan jaksoi kurkkia isopäisen naisen takaa.

Välitauolla söin varmasti yhen elämäni parhaimmista korvapuusteista. Lisäksi bongailimme liian monta opettajaa ja tosi monta muuta tuttua. Ei vitsi, kyllä mulla ainakin oli hauskaa.

Kalavale loppui ihan liian pian. Aika vaan kului niin nopeasti, että se olikin pian jo puol kymmenen. Sekavin mielentiloin siirryimme raikkaaseen ilmaan pukemaan ja suunnittelemaan keskustaan menemistä. Onneksi saimme pätevät oppaat ja jo kymmenessä minuutissa olimme tutuilla kulmilla. Ja me luultiin olevamme ihan hukassa?

Kotimatka sujui mukavasti bussissa Emilian kanssa rupatellessa. (Rupatella? Mikä sellanen sana on? Kuulostaa rupikonnalta..) Yhentoista aikaan olin jo kotona ja silloin iski väsymys. Kävin suihkussa ja painuin pehkuihin keskiyön aikaan. Tänä aamuna heräsin kymmenen ja puolen tunnin unien jälkeen, ja edelleen hymyilytti, koska pitkästä aikaa perjantai-iltanan mä olin nauranu maha ihan kippuralla.

Heips.