Univelkojen poisnukkuminen kuuluu ehdottomasti mun top10-fiiliksiin. Vesisateesta ja kylmyydestä huolimatta tunnen pitkästä aikaa olevani oma itteni. Ensi yön yövahteilukin toimii kaiketi viime yötä paremmin, kun ei tarvitse tapella Nukku-Mattia vastaan.
 
Eilinen matka meni loistavasti. Hengailin kaksi tuntia Jyväskylässä, lueskelin ja vaan olin. Karstulaan päästyäni en enää uskonut olevani olemassa. Miten maailmasta voi löytyä paikkakunta, jossa ei ole ainuttakaan ihmistä? Kävelin aution taksiaseman eteen ja soitin numeroon, joka ränsistyneen talon ovessa luki keltaisella tarralapulla. Vähemmästäkin jo tulee karmiva olo: Omasta puhelimestani kuuluu tuuttaus ja talon sisältä kuuluu ontto puhelimen ääni. Se siitä taksista.
 
020202 - ihan nauratti, miten mun päässä alkoi pauhata nollakakkosen mainokset. Sieltä vastasi söpö poika, ainakin siltä se kuulosti, ja sain tilattua taksin hauskalta keski-ikäiseltä naiselta, joka nouti mut lähes samanlaisella Toyotalla, jolla itse ajelen. Tie Piispalaan oli pomppuinen enkä nähnyt ainoatakaan ihmistä koko matkan aikana. Tien viitat näyttivät sellaisiin paikkoihin kuin Humppi ja mä todella hetken kelasin, mahdanko olla edes hereillä. Miten multa on mennyt ohi, että maailmasta löytyy myös näin uskomattomia kulmia?
 
Nyt olen Piispalassa, lomalla. Mulla on ihana luksuslukaali täällä. Oma sisäänkäynti, eteinen, vessa/suihku, tupa, jääkaappi, parvi. Mitä ihmettä? Tämän päivän olen käyttänyt pääsääntöisesti nukkumiseen ja syömiseen, ja noh, oikeastaan muuta en olekaan vielä ehtinyt tehdä. Vähän tullut höpöteltyä puhelimessa, luettua. En muista, milloin mulla olisi ollut näin paljon aikaa tehdä ihan mitä tahansa. Hienointa tässä on, että mulla ei ole mitään pientä ääntä takaraivossa, joka käskisi mua tekemään jotain. Mun ei tartte tehdä mitään, paitsi työni klo 22 eteenpäin. Vau.