VAU, MIKÄ PÄIVÄ.
 
Tasan kaksikymmentä vuotta sitten 49 senttiä ja 3130 grammaa minua teki hyvin onnelliseksi monta ihmistä. Tein meijän äitistä äidin, iskästä isän, mummista mummin ja ukista ukin. Naistenklinikalla klo 14.03 minä ensimmäistä kertaa hengitin tätä maailmaa ja aloin todella elää.   
 
Nyt, 108 senttiä pitempänä ja yli 50 kiloa painavampana mietin, miten vaikeaa onkaan tehdä muita onnelliseksi. Alle puolimetrisenä onnistuin siinä, vaikka itkin ja olin punainen. Jos niin pieni minä olen voinut tuottaa niin suurta onnea, eikö kaiken logiikan mukaan kokoni kasvaessa myös minun tuottamani onnen pitäisi kasvaa, levitä laajemmalle? Niin, mutta kun ei. Jostain syystä en pysty siihen, vaikka kuinka haluaisin.     
 
Minä vietän syntymäpäivää juuri sen vuoksi, että voin muistella sitä, että elämäni ensimmäisenä päivänä olen tehnyt ihmisiä pohjattoman onnellisiksi. Ainakin yhtenä päivänä pelkkä olemassaoloni on muuttanut jonkun elämän ja minusta on iloittu aivan täysin. (Aika hieno alku elämälle mun mielestä.) Jos olen joskus siihen pystynyt, miksi en joskus pystyisi siihen uudestaan? Mahdollisuus, että minä voin olla toisen ihmisen onnellisuuden aihe on aika sairaan hyvä syy juhlia tätä päivää!
 
Jee, hyvää synttäriä mulle! :)
 
(Synttärilahjaksi sain jopa 4 opintopistettä latinan ykköskurssista, jonka läpäl pääsin läpi, ihanaaa!!!)