Eilen käynnisty siis mun ensimmäinen yksinäinen Suomen läpi matkailu.

Tikkurila oli ensimmäinen juna-asema, jolle iskän kyydillä päädyin ennen aamu kaheksaa. Ulkona oli kylmä, heitteli vähän vettä, eikä ollut tarpeeksi vaatetta päällä, mutta onneksi juna tuli pikaseen ja pääsin aloittamaan päivän istumisurakan. Matka Seinäjoelle oli mun ensimmäinen kunnon junamatka, josta jotain muistan. Sekoilin aluksi istumapaikkani kanssa, koska eräs mies oli vienyt paikkani, mutta eipä paljon haitannut, koska vaunu oli melkein tyhjä (ainakin sen jälkeen, kun Tampere oli jäänyt taakse) ja sain valita itselleni paljon paremman paikan kuin alunperin oli ollut tarjolla. Matka sujui rattoisasti musiikkia kuunnellen ja ihmetellen, miten kivaa junassa onkaan.

Seinäjoella junamatka päättyi ja oli aika hypätä bussiin kiskotöiden takia. Turhaan hermoilin, että siinä vaiheessa putoaisin matkasta pois, sillä ei se Seinäjoki ollutkaan mikään kummonen paikka. Bussi oli kunnollinen turistibussi: kaikki paikat olivat bussin yläkerrassa ja minä onnekkaana pääsin jopa tokaan riviin, josta näki ihan suhteellisen hyvin eteen. Neljä etupaikkaa olivat varanneet jotkut isä ja poika, jotka eivät edes tajunneet olevansa parhailla paikoilla, vaan toinen nukkui ja toinen luki koko matkan. Mä jatkoin ihmettelemistä koko parin tunnin matkan.

Kokkolacity oli seuraava pysäkki, jossa hyppäsin jälleen junaan. Jos mummi ja ukki ei olis Sallassa odottanut, olisin hyvin saattanut jäädä Kokkolaan ja ettiä wannabe-siskoni käsiini. Juna kuitenkin odotti ja niinpä jatkoin istumista. Vitsi mä rakastan junia. Juttelin yhen pienen mummelin kanssa, joka ei saanut vessan ovea auki (niin kuin en ensin mikään, ennen kuin otin kovat keinot käyttööni), kävin syömässä ravintolavaunussa ja juttelin kymmenisen minuuttia rakkaan siskoni kanssa puhelimessa, koska sillä oli ehtiny tulla jo ikävä, vaikka justiin aamulla nähtiin. On se kumma, että kun jonnekin matkalle lähtee, sitä saattaa tulla vähän ikävä, vaikka tavallisella viikollakaan ei näkisi niin usein. Junamatka sujui jälleen yllättävän nopeasti.

Oulussa oli jälleen vaihto, tällä kertaa kuitenkin junaan. Kokkolan junasta löysin jonkun jättämän Ilta-Sanomat ja lähes koko matkan Rovaniemelle tein sudokuja ja seurasin kahta lasta, jotka ilmeisesti olivat ekaa kertaa, niin kuin minäkin, yksin/kahdestaan junailemassa. Vaunu oli täälläkin melkein tyhjä, joten oli mukavan rentoa. Muutaman tunnin matka meni edelleen pikavauhtia, voitteko kuvitella? Mä olen aika hyvä olemaan yksin.

Rovaniemellä otin bussin. Tämä ei enää kuulunut VR:n lippuun, vaan jouduin ihan itse etsimään bussini ja kertomaan, mihin päin maailmaa sitä oltiin menossa. Bussissa ei ollut kovasti tungosta, joten oli edelleen mukavan rentoa. Oli myös kiva katella bussin ikkunasta tuntunoloisia paikkoja, kun on Rovaniemellä ja Kemijärvellä muutaman kerran tullu käytyä. En jaksanut enää edes lukea (Tuulen viemää), vaan keskityin lähinnä maisemiin ja kanssamatkustajiin. Pari tuntia siinäkin hujahti johonkin ihan huomaamatta. Edelleen ihanaa.

Sallassa mummi ja ukki oli mua vastassa bussiasemalla ja mummi kameransa kanssa oli heti tietysti ottamassa kuvaa, kun bussista pihalle astuin. Haha, hehkeenä edustin tietysti, miten muutenkaan 12 tunnin reissauksen jälkeen? Mummolassa oli ruoka ja sauna valmiina, joten ilta sujui rattoisasti ja kymmenen jälkeen olin jo menossa nukkumaan.

Ennen nukkumaan menoa iski vielä oikein kunnollinen onnellisuuspuuska, tiiättekö mikä se on? Hihityttää, tekis mieli kiljua (siis ei juoda kiljua), pomppia ja pelkästään nauraa ääneen. Päiväkirjan muutama sivu täyttyi pelkästä positiivisesta sepityksestä ja nukkumaan menin ihan hymyilevänä. Mikä lienee syy, sekö, että onnistuin matkustamaan ihan itse, siis minä Jonna, ihan itse noin 1000 kilometriä yhden päivän aikana, vaiko se, että elämä vaan sattuu olemaan niin ihanaa? Joka tapauksessa, sellaset onnellisuuspuuskat on maailman ihanimpia hetkiä.

Heips.

PS. Näiden junamatkojen seurauksena aloin ihan todella miettimään mun tulevaa Euroopan interrailia. Miettikääs sitä.