Onpa hyvä fiilis!
 
Nyt tuntuu, että kaikki menee taas melkein putkeen. Tällä viikolla olen saanut otettua itseäni niskasta kiinni entistä enemmän ja näyttäisi siltä, että alkuvaikeuksien yli on viimein päästy. Toissa viikolla hankittiin Sinin kanssa salikortit ja ihme kyllä vieläkään ei ole into laantunut sillä suunnalla. Kunpa vaan olisi enemmän aikaa revetä joka paikkaan!
 
Töissä on kivaa. Hassua, miten paljon työnteosta voi nauttia, vaikkei ala ole lähellekään sitä, mitä tulevaisuudessa haluaisin tehdä. (Ai miten niin en halua isona omaa Kotipizzaa?!) Mä vaan tykkään tosta.
 
Perjantaina olin kattomassa The Arkin viimeistä keikkaa Suomessa. Ola näytti siltä kuin se olisi laihtunut ja kuihtunut, se vaikutti ihan väsähtäneeltä. Keikka oli haikee: pojat soittivat paljon vanhoja biisejä - joitain niinkin vanhoja, etten ollut edes kuullut kaikkia - ja tietysti Olan välispiikit sai aina välillä tipan mun piilolinssiin. Se oli hyvä, pysypä ainakin silmät kosteina, kun mulla on taipumusta kuivasilmäisyyteen... It takes a fool to remain sanen aikana viimeistään tuli järkyttävä haikeus. En kuitenkaan missään vaiheessa päässyt kunnolla fiilikseen, mikä kyllä näin jälkeenpäin ajateltuna harmittaa hirveesti. Jotenkin tuntui vaan niin käsittämättömältä, että siinä ne pojat taas olivat, vaikka edellisestä kerrasta ei ole kauaakaan aikaa. Ja ajatus siitä, että se oli sitten viimeinen kerta, ei ihan helposti mene mun kalloon. No, siinä se kuitenkin oli.
 
Nyt lukuloman aikana olen löytänyt oman luontaisen unirytmini ja perjantaina tietysti pilasin sen. Olin ajatellut lähteä vielä jonnekin juhlimaan keikan jälkeen, mutta ensimmäisen kerran mä en yksinkertaisesti jaksanut! Menin Kamppiin istuskelemaan tunniksi ja odottelemaan bussia. Koko kotimatkan taistelin unta vastaan ja bussipysäkiltä juoksin kotiin. Se on ihana fiilis, kun tekee mieli juosta ja se on niin kevyttä. Puoli kolmen maissa olin kotona; hyppäsin suoraan sänkyyn ja nukahdin. Nyt mustakin on tullut 19-vuotias ja iltauninen.
 
Tänään olisi suunnitelmissa taas hieman ajelua Hyvinkään suunnalla. Pikkuhiljaa mun ajaminen on alkanut näyttää hyvältä. Ehkä se kaunis päivä, kun saan ajokortin, ei ole enää kovin kaukana. Toivottavasti! Siitä olisi mulle niin paljon hyötyä.
 
Ah, kohta on kai noustava sängystä ja herättävä. Ehkä luen jotain ennen ajotuntia tai sitten en. Mulla on taas sellainen fiilis, että pystyn mihin vaan eikä mun tarvitse stressata mistään. Kyllä kaikki loppujen lopuksi käy kuitenkin hyvin, eikö? Just tällä hetkellä, tänä auringonpaisteisena sunnuntaiaamuna en mä oikein muuta pysty uskomaan. Hymyilyttää ja tekee mieli paahtoleipää. Jes, mä oon taas melkein entiselläni.