Eipä ole näemmä hävyttömän pitkään aikaan tullut taas päivitettyä blogia.

np. Ich + ich - So soll es bleiben

Ei sillä, ettäkö mulla edes mitään kirjoitettavaa olisi ollut. Jotenkin tuntuu, että koko ajan on tapahtunut jotain, eikä sitä jaksa/ehdi enää myöhemmin ajatella, saati sitten kirjoittaa ylös muuta kuin paperille, kun jo tulee uusia juttuja. Koko ajan on ollut sellainen pieni kiire ja tohina, vaikka mitään en loppujen lopuksi ole edes saanut aikaan.

Tässä lyhyessä ajassa on ehtinyt tapahtua vaikka mitä: pyörähdin pari viikkoa sitten viikonlopun Turussa tekemässä ittestäni jälleen pikkasen parempaa isosta, oon tavannut jo pari kertaa mun ens kesän uuden ripariryhmän ja pikkuruiset pikkuset, juhlinut Hanniksen 18-vuotissynttäreitä ja näemmä olen jääkiekkoakin käynyt katsomassaa. Tylsää viikkoa en ole nähnyt aikoihin.

Ja nyt viimeisin viikonloppu... Se oli seitsemään viikkoon ensimmäinen rauhallinen ja ihan tavallinen viikonloppu, jolloin vain lojuin kotona ja olin tekemättä lähes yhtään mitään. Koulujutut olivat tietysti mielessä, mutta sehän on meille ressuille ihan oletusarvo. Mulla oli siis melkein kahteen kuukauteen ensimmäinen tilaisuus vain nukkua, hengähtää ja koota itteni.

Voi mikä tylsyyden aalto muhun iskikään! Se oli melkein pahempaa kuin äärimmäinen turhautuminen tai ankein angsti. Se jymähti mun päähän ja koko viikonlopun mun takaraivossa jyskytti ajatus, että mun elämä on tylsää. Siitä johdin ajatukset siihen, että mä olen tylsä ja loppujen lopuksi päädyin pohtimaan sellaisia kevyitä juttuja kuin omaa minuuttani ja elämän tarkoitusta. Voiko rattoisampaa olla kuin viettää viikonloppu pohtiessa elämän syvimpiä kysymyksiä?

Tiedän kyllä, mistä kaikki nämä ajatukset ovat peräisin. Mulla ei ole pitkiin aikoihin ole ollut aikaa ajatella, toisin sanoen kirjoittaa. Inspis on ollut täysin kateissa. Mulla ei ole aavistustakaan, mihin olin sen kadottanut, joten oli mahdoton tehtävä lähteä etsimään sitä. Ja nyt kun mulla taas oli hetki aikaa lopettaa kiirehtiminen, ajatukset palasivat takaisin mun päähän. Olen minäkin kyllä kummallinen... Aivot narikkaan-ajanvietto on mulle vain osa hirveetä kiirettä ja vasta asioiden ajattelu ja kirjoittaminen on lomaa. 

Lisäksi mä olen nähnyt enemmän unia viime viikonlopun aikana kuin varmaan koko kuukautena yhteensä. Se on jännää, miten unien näkeminen tapahtuu aina tällaisessa ryppäässä, ainakin mun kohdalla. Kaikki unet tulevat monena peräkkäisenä yönä ja sitten alkaa taas uneton kausi. Unet ovat ihania, mutta toisinaan aika hämmentäviä. Se on niin omituista nähdä ihan todentuntuisia unia ja sitten vaikka seuraavana päivänä tavata unissa seikkailleet tyypit. Voi, jos kaikki ihmiset saisivat tietää, mitä nekin ovat mun unissa tehneet... Unikauden tullessa mun kohdalle tiedän aina, että on aika pysähtyä miettimään asioita ja korjata ongelmat.

Kuten arvata saattaa, noin rankasta viikonlopusta toipuminen ei käy ihan hetkessä. Sen vuoksi mä olen taas tänään ollut vähän ankea. Ehkä mä tästä vielä reipastun, kun pääsen illalla harrastamaan liikuntaa ja purkamaan kaikki paineet keppijumpan parissa. Toivottavasti huomenna olen taas oman iloinen itseni ja valmis viimeinkin toteuttamaan sen, mitä olen suunnitellut viimeiset kaksi kuukautta, nimittäin sovimme tänään Simppiksen kanssa, että menemme huomenna luovuttamaan verta! Tosiaan, olemme olleet menossa jo siitä asti, kun mä täysi-ikäistyin... Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Tulipa nyt hyvä mieli, kun sain kirjoitettua. Se on inhottavaa, miten saan bloginkin päivityksestä tehtyä itselleni ongelman: mitä pidemmän aikaa olen kirjoittamatta, sitä enemmän nostaa velvollisuudentuntoni päätään ja vie mennessään viimeisetkin rippeet kirjoitushalusta. Kamala oravanpyörä, äläkää kokeilko kotona! Ehkä siirryn nyt nautiskelemaan läksyistä tai tekemään jotain muuta mukavaa. Tää kirjoitusfiiliksen paluu tekee mut älyttömän onnelliseksi!

:)