Eniten mä rakastan sitä fiilistä, kun tajuan, että maailma on mun, mutta mä en koskaan omista sitä.
 
Vietin tänään ihanan päivän. Aamu tosin oli hieman epämiellyttävä, kun lähtö tuli niin yllättäen, mutta jo ennen yhtätoista harhailin kirjastossa ja selaisin läpi päivän lehdet. Riemu, kun tajuaa, ettei oikeastaan edes ole kiire minnekään, on jo itsessään ihana fiilis. Mutta kun se fiilis tulee kirjastossa, mikään ei voisi olla enää paremmin.
 
Maanantaina kirjoitusten jälkeen kotiin tullessani aloitin ensimmäisen pääsykoekirjani lukemisen. Etenin hyvin, koska sillä hetkellä halusin lukea sitä enemmän kuin mitään muuta. Kai mä kaipasin jonkin sortin tukea siihen, että ehkä mä vielä nousen tästä suosta. Joka tapauksessa eilen illalla erehdyin, tai tajusin, ottaa kirjahyllystäni kesken jääneen Riikka Pulkkisen Totta-nimisen kirjan ja jatkoin siitä, mihin kerran olin pakottanut itseni jäämään, enkä koskenut sormellanikaan pääsykoekirjoihini.
 
Journalistiikkaa lukeakseni mun on kai tunnettava itseni, maailma ja haalittava itselleni vähintäänkin norsun kokoinen yleissivistys. Sillä mä perustelin itselleni tänään sitä, että heitin pääsykoekirjani takaisin laukun pohjalle tyhjän kalenterini viereen - mähän en ole tehnyt itselleni minkäänlaista lukusuunnitelmaa, koska aiemminkaan niistä ei ole ollut mitään hyötyä! - ja annoin itselleni pitkästä aikaa luvan vain nauttia. Neljä, viisi tuntia mä jaksoinkin, ja olisin varmasti jaksanut kauemminkin, jos kirjaa olisi vain riittänyt.
 
Mä rakastan kirjoja, jotka saavat mut kirjoittamaan. Tämän elämäni mittaisen empiirisen tutkimuksen tuloksena mun on todettava, että mitä ilmeisemmin suurin osa kirjoista, jotka olen koskaan lukenut, ovat lisänneet mun kirjoitusintoa. Tämä Totta ei todentotta ollut mikään poikkeus, päinvastoin. Se kirja, jos jokin, sai ajattelemaan ja tajuamaan kuka mä jälleen kerran olen.
 
Mä haluan lähteä yksin Berliiniin pitkäksi viikonlopuksi. Mä haluan leikkiä isoa ihmistä, maistella saksalaista kulttuuria ja haistella ulkomaita. Mä haluan kävellä sellaisilla kaduilla, joilla vastaan tulee vain vieraita ihmisiä ja mä haluan lähteä ilman suunnitelmia. Kevätkengissä mä haluaisin mennä yksin ulkomaille, mukana ainoastaan sopivan inspiroiva vihkonen - sillä mä tosiaankin olen välineopiskelija, -urheilija, -kirjoittaja ja -harrastaja - ja kyniä erilaisiin mielentiloihin. Mä haluan olla kevyt, nuori ja sinisilmäinen, hullutella ja tehdä omituisia asioita, joita en koskaan ennen ole tehnyt. Mä pystyisin siihen!
 
Ah, miten ihanan energinen olo pelkästä haaveilusta tulee. Mä pystyn mieleni sopukoissa kehittelemään itselleni mitä ihmeellisimpiä kohtaloita ja suunnitelmia, eivätkä ne kaikki koskaan ehkä tule toteutumaan. Kuitenkin ajatus siitä, että mikä tahansa on mulle mahdollista ja että mulla on miljoonayksi vaihtoehtoa on jo itsessään mahtava. Mä en juuri nyt voi tietää mitä huomenaamulla, ensi viikolla tai viidenkymmenen vuoden päästä tapahtuu. Mitä vaan voi tulla! 
 
Maailma on mun, mutta mä en koskaan omista sitä. Se on mulla lainassa ja saan nauttia siitä, mutta mun ei onneksi tarvitse ottaa vastuusta koko maailmasta. Omistaja hoitakoon sen.