Musta on tullut hassu, hassumpi, erilainen kuin ennen. Mä olen todella alkanut tykätä keväästä (en kuitenkaan sentään vielä rakasta!), nautin aikatauluttomasta elämästä, tästä hullusta päättömästä kiireettömyydestä, ja luen innolla Rosa Meriläisen kirjoittamaa kirjaa, jonka nimi on Valtio - ja se nimensä mukaisesti kertoo valtiosta, politiikasta yms. Kaikki tämä johtuu vain siitä, että jälleen kerran olen tehnyt päätöksen. Mä aion opiskella ensi vuonna Jyväskylässä journalistiikkaa.
 
Kevät antaa mulle ihmeellistä puhtia. Aamulla on ihana herätä auringonpaisteeseen - silloin tietää aina saavansa aikaiseksi jotain. Aurinkoinen päivä ei koskaan voi olla turha, olen tullut siihen tulokseen. Ja niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin, aurinkoisena päivänä on ihana mennä kirjastoon! Syynä saattaa olla mun kehittelemä lukurytmi, joka on uskomattoman tehokas. Sen keskeisin sisältö on "Lue aina, kun et keksi parempaa tekemistä". Toimii paremmin kuin osasin uneksiakaan!
 
Lisäksi boheemi aikataulutus motivoi mua ihan ennennäkemättömällä tavalla. Aamuisin nousen marttyyrinä sängystä yhdeksältä viemään Hennaa kouluun ja siitä mun päiväni hiljalleen käynnistyy. Teen mitä lystään. Intuitio määrää ja kuitenkin saan asioita tapahtumaan. Hassua. Vappuna jouduin pieneen operaatioon ja nyt istuminen sattuu, joten kirjastossa ei kamalasti ole tullut pörrättyä - paitsi mitä nyt pikkasen. Kaksi viikkoa sain sairaslomaa, mutta harmillista kyllä se ei muuta sitä faktaa, että pääsykokeisiin on aikaa enää vajaa kolme viikkoa. 
 
Vajaa kolme viikkoa kuulostaa pitkältä ajalta, mutta kun ajattelee, että mulla on ollut ajokortti kolme viikkoa, se onkin kai suhteellisen lyhyt aika. Silti tyytyväisenä tuudittaudun tähän utopistiseen kiireettömyyden tunteeseen ja nautin siitä. Paniikissa menisin vain lukkoon enkä enää pystyisi toimimaan?
 
Nyt mä pystyn toimimaan paremmin kuin hyvin. Imen itseeni tietoa enemmän kuin maha kestää enkä osaa sanoa, milloin olisin ollut näin humaltunut tiedosta. Koko ajan tekisi mieli saada lisää enkä jaksaisi vielä ajatella pilkkua. Luen pääsykoekirjoja, nautin oikeasti niistä muka loogisista filosofioista ja kahlaan läpi kaikki kirjat kirjastossa, joissa jotenkin edes viitataan aiheeseen. Luen itsestään selviä lauseita - kuten esimerkiksi "Siinä missä representaatio yrittää absorboida simulaation tulkitsemalla sen vääräksi representaatioksi, simulaatio kietoo koko representaation rakennelman itsessään simulakrumiksi" - hymähtelen onnesta ja kirjoittelen marginaaleihin "wtf?!" kauniilla koukeroisella käsialalla ja olen onnellinen. Olenhan mä tehnyt päätöksen, joka pitää: musta tulee isona journalisti.
 
Juuri nyt mulla on varsin tasapainoinen olo. Mä pystyn mihin vaan. Mulla on unelma, jonka toteutan. Ja jos se ei jostain syystä toteudu, ei hätää. Ensi vuonna menen matikan laitokselle kärvistelemään ja kasvattamaan motivaatiota entisestään. Eli ei hätää. Ja jos ensi vuonnakaan ei nappaisi, journalistiikka ei sitten ehkä olekaan mun juttu, mitä suuresti kuitenkin epäilen. Mutta siinä tapauksessa ei muu auttaisi kuin nuolla näppejään, kipittää teologiseen häntä koipien välissä ja jatkaa blogin kirjoittelemista omaksi huvikseen, niin kuin olen jo viimeiset kuusi vuotta tehnyt. Ei se sen kummempaa ole. Mutta onneksi sitä ei tarvitse nyt miettiä, koska mä olen päättänyt onnistua!