"'Tämä on fantastista!' hihkui Ruuti-täti. 'Ihan mitä tahansa saattaa sattua, emmekä me voi sille yhtään mitään.'" [Päivi Romppainen, Ruuti-täti (2000)]

Mä oon mukana koulun München-projektissa ja huomenna saan vieraan Münchenistä. Meijän ystäväkoulusta tulee joukko meitä vuotta tai kaksi nuorempia tyyppejä, jotka asuu meillä viikon. Vastaavasti keväällä lähetään sitten ite Saksaan päin.

Jännittääkö? Tänään tuskin koulussa mistään muusta puhuttiinkaan. Tyyppien lento tulee 17.15, joten pitää elää jännityksessä vielä kokonainen koulupäivä ja pitäis pystyä keskittymäänkin johonkin. Mä oon viime viikolla, kun oli loma, treenannu ja kerrannu kaikkia vanhoja saksan juttuja ja nyt on ihme kyllä aika varma olo ittestäni. (Niin kauan, kun en kuule kenenkään lähipiirissä puhuvan täydellistä saksaa.)

Luin tossa yhtenä päivänä taas tota mun lempikirjaa Ruuti-tätiä, jonka ekan kerran oon lukenut joskus vuonna nakki ja toi kohta pomppas mun silmään ihan heti. Mä olin nimittäin yrittänyt kuumeisesti miettiä, minkä takia se on niin koukuttava kirja. Tossa on selkeesti vastaus mun kysymykseen. Ruuti-täti on maailman hienoin ihminen.

Jos mä olisin Ruuti-täti, mä en kuuntelis just nyt Roger Ciceron "Murphy's Gesetz"-biisiä tai yrittäis kääntää mun ajatuksia saksaks, vaan mä ottaisin rennosti ja en oikeestaan ottais mistään mitään paineita. Elämä vois olla aika paljon helpompaa. Mä niin yritän olla stressaamatta, koska mä tiedän, että kyllähän mun on pakko pärjätä, mutta silti jaksan kuitenkin ajatella. Toivon kuitenkin, että mitä useemmin luen ihanan tutun ja piristävän Ruuti-tädin, mä vähitellen opin muuttumaan Ruuti-tädiks.

Toivottakaan mulle onnea.

Tschüs!