Vaikka valtaisa maahanmuuttoarmeija on näemmä käynyt kommentoimassa mulle ja painostanut mua päivittämään, en ole onnistunut löytämään sopivaa aikaa tai mahdollisuutta kirjoittaa. Joko väsyttää liikaa tai sitten netti on poikki. Sorry. Nyt on viimein tilaisuus.

Mulla ei ole edes inspiraatiota kirjoittaa yhtään mistään, etenkään kovin vanhoista jutuista, kuten esimerkiksi viime viikon perjantaista. Toisinaan, kun on tarpeeksi hauskaa, siitä ei jaksa edes hehkuttaa: kirjoittamalla tapahtuneesta ei voi kuitenkaan koskaan kertoa täysin sitä, miten hauskaa oikeasti oli. Ehkä mä en ole vielä niin kehittynyt kirjoittaja... Anyway, ei kyllä inspiroi yhtään.

Sain viimeinkin tällä viikolla Marialta kuvia, joita olin niin kauan jo odottanut. Tässä taas yksi hyvä tekosyy olla päivittämättä blogia: ei voi kirjoittaa, jos ei ole kuvia. No, nyt sekin syy on poissa, joten täytyy kai jollain tavoin tuoda esille, mikä olikaan homman nimi.

Olin siis viime viikonloppuna yksin kotona, kun äiskä ja kumppanit lähtivät Hauholle mökille. Jotenkin yllättäen kävi niin, että Sini, Maria ja Johanna päätyivät perjantai-iltana meille. Syötiin, laulettiin karaokea, pelattiin ja yleisesti vaan häröiltiin pitkälle yöhön.

 Koska olin saanut päähäni, etten aio viettää ollenkaan synttäreitä, tytöt päättivät puolestani toisin. Yllätyssynttärilahja oli aika yllättävä...

... ja osaa siitä pääsinkin heti testaamaan Simppiksen kanssa.

Hirveiden syöminkien jälkeen siirryimme kiusaamaan naapureita. Aikamoisia laululintusia munkin kavereihin näköjään kuuluu. Kymmeneltä oli pakko lopettaa, kun talonyhtiössä tuli hiljaisuus. Siirryttiin alakertaan pelailemaan Imagoa, syömään lisää ja höpöttelemään kaikkea turhanpäiväistä.

Kahdelta alettiin huomata, miten pitkä päivä onkaan ollut takana. Simpukka ja Yoda nukahtivat välittömästi, kun päänsä iskivät tyynyihinsä, mutta mulla riitti juttua Marialle vielä neljään saakka. Kun se viimein sitten nukahti kesken mun horoskooppiluennon, ei auttanut muu kuin alkaa itsekin nukkumaan.

Aamulla heräsin yllättäen jo puoli kymmenen aikaan, jos oikein muistan. Jumitus alkoi jo silloin ja jatkui ihan iltaan saakka. Puoleen päivään mennessä tytöt olivat jättäneet mut ihan yksin kotiin, eikä kyllä tuntunut kovin kivalta. Ilta meni katsoessa telkkaria, datatessa ja tulihan sitä puhuttua hieman puhelimeenkin. Yritin saada itseni ompelutuulelle, mutta keskeneräinen wanhojen tanssi-mekko ei jaksanut sytyttää yhtään. Päätin suosiolla jättää homman sunnuntaille, ja loppuilta meni ihan hukkaan.

Sunnuntaiaamuna jumitus sen kuin vain jatkui. Ompelu ei houkutellut - mikä mua vaivaa? - ja niinpä päätin hetkellisen mielijohteen seurauksena sovittaa Hennan juhlapukua. Se oli siinä. Muuta ei tarvinut tehdä. Mä rakastuin. Wanhojen tanssit oli pelastettu.

Viikonloppu yksin oli siis varsin mukava ja siitä oli jotain hyötyäkin. Huomasin kuitenkin myös erään asian: mä en todellakaan taida olla läheskään valmis muuttamaan yksin. Ihan hirveetä, kun ei ole höpöttelyseuraa saatavilla, kun sitä eniten kaipaisi ja muutenkin, se on aika jännää olla ihan ypöyksin kotona. Voisin mä silti joskus vielä koittaa sitä uudelleenkin.