On niitä aamuja, jolloin jaksaa nousta reippaasti ylös ja olla iloinen siitä, että vihdoin se aamu tuli. Ja sitten on näitä päiviä.

Kävin elämäni suurimman taistelun tänä aamuna. Kello näytti 7.20, kun Katy Perryn California girls alkoi pauhata mun kaikuvassa huoneessa. "Et oo tosissas", mun ensimmäinen ajatus tänä aamuna, kun sammutin herätyskelloni. Sitten muistin: keskiviikko, viimeinen koulupäivä. Koulua tiedossa suunnilleen tunti ja sitten lomalle. Todellisuus iski: "Miksi ihmeessä mun täytyisi raahautua kouluun tunniksi ja nousta ylös jo nyt?!" Mielessäni kävin läpi kaikki mahdolliset syyt, mutta mitään tarpeeksi hyvää en keksinyt. Annoin itselleni luvan jatkaa unia.

Mikä voisikaan ketuttaa enemmän kuin se, ettei enää nukuttanut. Nousin, mietin edelleen olisiko syytä mennä kouluun ja päätin loppujen lopuksi kuitenkin palata takaisin sängyn pohjalle, jos se uni sieltä vaikka kohta tulisi takaisin. Ei, ei se tullut. Kymmenen minuutin taistelun jälkeen luovutin, ja päätin sittenkin lähteä kouluun. Käsittämätöntä. 

Kaikkein ihmeellisintä oli, että olin etuajassa valmiina, vaikka olin hukannut aamustani kymmenen tehokasta minuuttia henkiseen kamppailuun. Pirteänä ja yllättävän hyväntuulisena sain kävellä rauhassa bussipysäkille, ja kaikki tuntui menevän niin kuin pitikin. Vain tällaisina aamuina muistaa, että elämällä on jokin tarkoitus, vaikka ei olekaan tietoa siitä, mikä se on. Onhan siihen oltava joku syy, miksi sittenkin nousin tänään, vaikka ei olisikaan tarvinnut.

Koulupäivä oli yhtä turha kuin aavistinkin. Joulupuuron äärellä sain kuitenkin pienen hetken höpötellä ja viritellä hyvää mieltäni ennestäänkin. Ei olisi yhtään huvittanut lähteä kotiin, mutta ei ollut parempaakaan vaihtoehtoa. Klaukkalassa istuskelin hetken kirjastossa ja vain nautiskelin siitä, että kaikki tuntuu niin miellyttävältä. Sitten turhauduin.

Miksi aina tällaisina päivinä, jolloin sosiaalisen kanssakäymisen mahdollisuudet ovat pienet, tunnen oloni reippaaksi, pirteäksi, ja olen valmis tekemään vaikka mitä hauskaa? Sitten taas niinä päivinä, jolloin täytyisi olla altis kaikenlaiselle vuorovaikutukselle, olen väsynyt enkä jaksaisi kuunnella ketään. Millä keinolla saisin tarpeet ja todellisuuden joskus kohtaamaan?

Aamulla mulla oli hirvittävä kirjoitusinto. Aloittelin pitkästä aikaa uusia juttuja ja mieleni täyttyi taas mitä erilaisimmista juonenkäänteistä ja henkilöhahmoista. Koko päivän odotin pääseväni näppäimistön ääreen, jotta saisin kaikki suuret ajatukseni kasaan. Nyt olen tässä ja pää on pelkkää sekamelskaa. Mikä ihme mua vaivaa?

"Onneksi" nyt alkoi loma. Tuntuu käsittämättömältä, että todella on joulu ja että jo ylihuomenna, kahden yön kuluttua on jouluaatto. Missä ihmeessä viipyy mun joulumieli, joka yleensä puskee sisään joka nurkasta? Vaikka en olekaan mikään ylenpalttinen jouluintoilija, enkä koskaan ole ollutkaan, en silti voi kiistää rakastavani joulua. Ja nyt en ymmärrä mistään enää mitään. Tuntuu kesältä, vaikka hanget ovat mun korkuiset, ja kaipaisin kouluun, vaikka tänään alkoi loma. Pää on ihan sekaisin.

Tuntuu, ettei ole mitään tekemistä, vaikka joulusiivous on vielä tekemättä eikä koulujututkaan koskaan lopu kesken. Kävin eilen kirjastossa lainaamassa ison pinon suomalaista laatukirjallisuutta, mutta rehellisesti sanottuna en löydä sitä samaa vanhaa intoa, mikä mussa on aina ennen herännyt kirjojen parissa. Ehkä sana "lukeminen" on saanut uuden negatiivisin merkityksen tai sitten mun oman ideat pitäisi päästä ensin toteuttamaan, ennen kuin ryhdyn ottamaan taas vaikutteita muista. Toivottavasti nyt tässä muutaman ihanan vapaapäivän aikana saisin pääni taas kuntoon.