Katos perskele, huomasin tänään kalenteriini katsoessani, että eilen on alkanut yliopistohaku!
Nyt on aika kunnon paniikille. En ole vielä uskaltautunut niille kohtalokkaille sivuille, jotka määrittävät mun koko loppuelämäni. Niillä nettisivuilla muutamalla hiiren klikkauksella sinetöin oman tulevaisuuteni ja niiden sivujen kautta ajautan itseni loppumattomaan oravanpyörään, josta väistämättä seuraa keski-ikäistyminen, burn-out ja rahaton tulevaisuus. Uskallanko siirtyä sivulle www.yliopistohaku.fi?
En mä oikeastaan edes ole paiseissa. Musta on vaan kivaa ajatella tällaisia jokapäiväisiä asioita vähän dramaattisemmasta näkökulmasta. Oikeastaan odotan ensi vuotta jo niin innoissani, että ihan pelottaa. Mitä jos sittenkään en pääse mihinkään? Mitä jos saankin matikan kirjoituksista vain C:n eikä mua huolita sisään edes Joensuuhun lukemaan itseäni matematiikan opettajaksi? Olen kasannut itselleni niin paljon back-upeja, ettei minulla pitäisi olla mitään mahdollisuutta epäonnistua. Ja kun tätä mahdollisuutta ei käytännössä ole, mokaan aivan varmasti!
Minun on uskoteltava teille, etten ole yhtään paniikissa. Ja tehän uskotte minua? Olenhan minä aina ennenkin saavuttanut jokaisen tavoitteeni, joka vain on vaatinut paneutumista, lukemista ja tavoitteiden asettamista. Miksi tämä kerta olisi erilainen? Minullahan on elämä edessäni ja mahdollisuuksia ihan miljoona.
En voi olla miettimättä, miten helppoa olisi olla keskiaikainen tai sitäkin vanhemman aikakauden naispuolinen edustaja. Luultavasti olisin jo naimisissa, lapsikatraan ympäröimänä lypsämässä iloisesti lehmiä joka aamu ennen kukonlaulua. Miten helppoa olisikaan, jos ei olisi niin tuhottoman paljon vaihtoehtoja. Ei tarvitsisi päättää ja ennen kaikkea ei tarvitsisi pelätä valitsevansa väärin.
Nyt olen päättänyt tosissani panostaa pääsykokeisiin ja päästä sisään Jyväskylään lukemaan journalistiikkaa - vaikka siinä ei ole mitään järkeä, sanoohan sen nyt järkikin ja se eräs toimittajanainen kerran bussissa. En kuitenkaan pääse eroon siitä ajatuksesta, että toimittaja on ollut haaveammattini pikkutytöstä asti. Kuinka paljon minua kaduttaakaan keinutuolissa istuessani, jos en edes yritä päästä sisään? Silti takaraivossani huutaa pieni ääni, joka käskee olla varuillaan. Entä jos en pääsekään, jos en ole tarpeeksi hyvä - mitä sitten kirjoitushimoilleni käy?
"Kerää itsesi nainen!" huutaa mun pään muut osat, paitsi se ärsyttävä takaraivo. Kyllä mä pystyn. Kiinnitin mun huoneen seinällä olevalle korkkitaululle vihreällä post-it-lapulla itselleni viestin ihan ystävälliseen sävyyn: "Annan itselleni luvan onnistua. Pystyn siihen." Onko tämä jotain hölmöä kotipsykologileikkiä, en tiedä, mutta tiedän, että siitä lapusta on minulle hyötyä. Opiskeluinto on palannut ja olen taas alkanut elää tätä omaa elämääni. Minun tulevaisuuteni on kiinni vain ja ainoastaan siitä, mitä olen sen eteen valmis tekemään. Kukaan toinen ei voi minun puolestani alkaa elää mun elämää. Sellaisen pikku jutun tajusin tässä ihan itse.
Kommentit