Koulua, töitä, lastenhoitoa, hauskanpitoa ja ohitse kiitävät, liian nopeat viikonloput. Mitä muuta sitä voisi elämältään haluta?

Haluaminen on halpaa, sanotaan, ja niinhän se kai menee. Se onkin sitten se ainoa asia, mikä mun elämässä on enää halpaa. Sekin on hiljalleen muuttumassa kalliiksi... Koska tietysti jos mä jotain haluan, onhan se myös sitten saatava.

Musta on tullut ajan suurkuluttaja. En enää osaa säästää aikaa, vaan käytän sitä tuhlaillen. Saan ajan kulumaan, eikä sillä todellisuudessa koskaan ole enää merkitystä, käytänkö aikani hyvin vai huonosti. Tai oikeammin: miten aikaa voi edes käyttää huonosti? Mielestäni ajan huono käyttökohde on ainoastaan se, että tuhlaa aikaa sellaisen asian parissa, mikä tekee musta onnettoman. Ja mähän olen onnellinen. Enhän mä silloin voi käyttää aikaani väärin?

Pari viime viikkoa olen jollain tasolla alkanut muuttaa pois kotoa. Koulun jälkeen suoraan töihin (ah, rakastan Asennetta-kampanjaa ja jokapäiväistä neljän tunnin puhelinmyyntirupeamaa) ja sitten hups, kello onkin jo yhdeksän. Ei kannata enää mennä kotiin, "mitä ne siellä musta edes enää hyötyy?" Maria majoittaa ja mun kolmas koti on nykyään Helsingissä. Se on helppoa, hauskaa ja nopeaa. Voin saada kunnon yöunet menettämättä kuitenkaan yhtään ylimääräistä sosiaalista tuntia istumalla bussissa matkalla kotiin. Ja samalla menetän kuitenkin tehokasta opiskeluaikaa.

Asioiden priorisointi - mitä se on? Tällä hetkellä mun asenne kaikkeen on "ihan sama" ja se huolestuttaa mua. Teen kaikkea, mutta kuitenkaan en tee mitään käsittämättömän suuren intohimon vallassa. Etenen tasaisella vauhdilla ja ihan sama, mihin käytän aikani. Samaa vauhtia se huominen kuitenkin tulee.

Jostain käsittämättömästä syystä kuitenkin nautin tästä turhautumisesta. Voin tehdä ihan mitä vaan (en nyt ihan mitä vaan...) ja mietin samalla, kadunkohan joskus tätä leijailua, tätä tyhjän kanssa pyörimistä. Kaikki on turhempaa kuin koskaan ennen ja kuitenkin toisaalta musta tuntuu, että just nyt, juuri tällä hetkellä, kaikella on enemmän merkitystä kuin koskaan aikaisemmin. Täydellinen ristiriita.

Hmm. Yksi asia on kuitenkin selkiytynyt minulle tässä viimeisten parin viikon aikana. Joka ainoa päivä jollain tavalla ymmärrän, että se mitä mä oikeasti haluan tehdä, on vaan kirjoittaa. Millään muulla ei ole merkitystä. Ihan sama, missä tilanteessa milloinkaan olen, mä en koskaan luopuisi kirjoittamisesta. Se on ihanaa huomata, että jokin asia vaan on ja pysyy. Yksi asia, joka ei missään vaiheessa ole turhaa.