Ajoin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni autolla Helsingissä. Vein porukat satamaan ja menomatka sujuikin varsin hyvin, kun ei itse tarvinnut suunnitella reittiä, koska päätin luottaa sokeasti kartanlukijaani. Satamasta ulos seikkaileminen olikin sitten pikkasen jännempi kokemus.
 
Helsingissä ajaminen muistuttaa kaukaisesti - mutta kuitenkin huomattavan paljon - elämää, eikö? Käytössä on monta kaistaa, ja jos on yhtä huono näkö kuin mulla, ei voi koskaan ajoissa tietää mihin suuntaan täytyy kääntyä. Osatakseen suunnistaa Helsingissä täytyy tietää, mihin olet matkalla. Ilman kunnollista reittiä eksyy varmasti ja joutuu poukkoilemaan päättömästi, hengenvaarallisesti muun liikenteen seassa. Liikennevaloja on joka välissä ja täytyy myös huomioida ihmisiä, jotka saattavat muista ja itsestään välittämättä hypätä keskelle autotietä. Loppujen lopuksi ajaminen on kuitenkin helppoa, kunhan vain osaa perusasiat ja tietää, mitä hakee. 
 
Mulla on taas pitkästä aikaa kirjoitusfiilis päällä. Viimeinen leiriyö vaikutti aluksi kamalalta katastrofilta, mutta kaiketi ihmiset ovat nyt rauhoittuneet. Tai mistä sitä tietää, saattaahan tämä olla vain tyyntä myrskyn edellä. Tuskin, pikkuset olivat jo niin väsyneitä - niin kuin itse kukin meistä. Riparit ovat alkaneet tuntua musta kerta kerralta yhä raskaammilta, mistä lie johtuen. Saa nähdä, kuinka kauan mä vielä jaksan jatkaa tätä uraa. Kesällä olisi tiedossa kolme riparia.
 
Muutenkin kesä lähestyy koko ajan enemmän. En varsinaisesti uskalla odottaa kesää, sillä ajatus siitä, ettei ole mitään tekemistä, pelottaa mua. Ei multa työt lopu, ei se siitä ole kiinni. Pääsykokeiden mentyä ohi musta varmaan tuntuu aika omituiselta: ei mitään tavoitetta, ainoa tehtävä on odottaa tuloksia - ratkaisevia tuloksia ensi vuoden, mahdollisesti loppuelämän kannalta. Päivät paistan pizzaa tai myyn pullaa Kauppatorilla, ja kolme viikkoa kesästä meinaan hengailla ripareilla. Onhan siinä tekemistä, mutta... Ne ovat vain töitä.
 
Kesä tuntuu niin kaukaiselta. En osaa kuvitella itseäni ilman tätä jatkuvaa pientä stressiä, tätä pientä ääntä takaraivossa, joka kuiskii, että täytyisi lukea. Mitä sitten kun lukeminen loppuu? Itseasiassa, loppuuko lukeminen koskaan?
 
Ja mitähän mä teen kesällä, kun mulla on vapaa-aikaa? Entä jos kerrankin mulla ei ole mitään tekemistä. Höh, turhaa ruveta jossittelemaan, ei mun vielä tarvi ajatella niin pitkälle. Tän ajan murhe on lukea mahdollisimman hyvin, tehdä työnsä hyvin ja päästä kesäkuntoon. Ensi viikolla - siis tällä viikolla - aloitan "kuntoremontin", jonka juuri kaksi minuuttia sitten sovin epävirallisesti itseni kanssa. Haluaisin niin ylppäreissä pukea päälleni vaaleansinisen kotelomekon ja se edellyttäisi ihan pikkuista tiivistymistä vatsan seudulta. En sanoisi laihtumista, mutta tiivistyminen on loistava ilmaisu.
 
Huomisesta lähtien laitan jälleen unirytmini kuntoon ja muutenkin lukemisen ja kaiken kuntoon. Nyt mä vähän aikaa vielä kuitenkin häröilen täällä ihanassa Sääksissä ihan yksin, ainoana hereillä.