Tänään olen opiskellut ahkerasti yliopiston kirjastossa oman tietokoneeni kanssa. Liittyminen yliopiston verkkoon oli muutaman mutkan takana, mutta alan varmistua omista insinöörikyvyistäni. Tosin en edelleenkään saa mun huoneen patteria toimimaan ja jäädyn sinne, siksi tulin tänäänkin kirjastoon... Pakkasia odotellessa.
 
Kaikki kasvatustieteen luennot löytyvät vain netistä, joten mun suurimmat haasteet tällä hetkellä ovat joka aamuiset henkiset kamppailut. Huijaan itseni kirjastoon lukemaan, jotta saisin edes jotain aikaiseksi. Toimii, koska kirjastossa sluibailemisessa on suurempi kynnys kuin kotona. Ja yliopiston kirjasto on äärettömän tehokas. Täällä ei riitä pelkän aktiivisuuden esittäminen, kuten Klaukkalan kirjastossa, vaan täytyy ihan oikeasti paneutua. Vitsi, miten uskomattoman upea painostuksen ilmapiiri! 
 
Katsoin luennon liittyen kehityspsykologiaan ja ymmärsin taas jotain uutta itsestäni. Kehityspsykologian tutkijan Erik H. Eriksonin teorian mukaan mä olen jäänyt 2-3-vuotiaiden tasolle. Tässä elämänvaiheessa teemana on itsenäisyys vs. häpeä ja epäily, ja lapsi kyselee "Osaanko minä?" sen sijaan että toimisi. Se samaistumisen tunne, kun luennoitsija kertoi tästä elämänvaiheesta oli käsinkosketeltava. Opiskelu on mielettömän hienoa: jälleen kerran sain vastauksen elämän suureen kysymykseen ja sain tietää olevani normaali. Tai no normaali, kehityksessä jälkeenjäänyt, mutta kuitenkin. Tälle kaikelle haahuilulle on syynsä.
 
Noh, luennon jatkuessa sain selville, että mun kehitys on sittenkin jakautunut. Löysin nimittäin itseni myös kehityslinjan siltä kohdalta, jolle ikäni puolesta kuulun. Tämä vahvistaa suuresti käsitystäni jakautuneesta persoonastani.
 
Margaret Mahlerin teoria puolestaan pakottaa ajatukset takaisin siihen, että olen kuin olenkin 2-vuotiaan tasolla. "Lapsi alkaa pelätä, että äiti lähtee, joten hän sanoo äidille 'Mene pois', koska silloin kun äiti on poissa, ei enää tarvitse pelätä äidin menettämistä." Tälläisen teorian nojalla, äiti-sanan paikalle sijoitettuna mikä tahansa mun elämäni ihana asia, voin vain todella todeta olevani jälkeenjäänyt. Ja huokaista helpotuksesta. En mä olekaan päästäni vialla. Tälle kaikelle on selitys. 
 
Ja nyt voin tyytyväisenä alkaa odottaa sitä kehitystä.