Koko viikonlopun mun päässä soi Lady Gagan Alejandro.

Juhannusaattona olin jo kymmeneltä reippaana Lohjalla, vaikka sumuisen harmaa aamu yritti kovasti pilata sitä iloa. Kyllähän te kuitenkin tiedätte sen sanonnan: "Jos aamu on huono, päivä ei voi muuta kuin parantua". Ja niinhän se kai parantuikin.

Tihkusateessa pyöräiltiin Marian kanssa shoppailemaan Citymarketiin, jonka olemassaolosta mä en edes tiennyt. Toivottoman surkea sää ei loppujen lopuksi pystynyt aiheuttamaan meissä kummassakaan mitään ylenpalttista ankeutta, sillä mä ainakin olin käsittämättömän ilonen vain jo pelkästään siitä, että edes nähtiin Marian kanssa pitkästä aikaa. Vaikka olen monesti ennenkin voivotellut tätä, en voi kuitenkaan olla toistamatta sitä tosiasiaa, että Ressun huonoin puoli on sen aiheuttamat välimatkat. (Muutenhan se on täydellinen koulu!)

Sain tutustua uudenlaiseen perinteeseen, kun käytiin Marian porukoitten kanssa juhannuspizzalla. Koskaan en ole niin isoa pizzaa syönyt, enkä kyllä syönyt silläkään kertaa. Hävisin siis sen syöntiskaban, mutta mähän en koskaan olekaan ollut hyvä pizzan syönnissä (mutta haastakaapa mut Hesessä!). Ei sellasta määrää vaan voi syödä, edes minä!

Muutaman tunnin pizzan sulattelun jälkeen meijän sporttiviikonloppu käynnistyi: me lähdettiin juoksemaan. Ensinnäkin se, että mut saa juoksemaan pitemmän matkan kuin tietokoneelta jääkaapille, on jo sinänsä saavutus, mutta että me juostais 5,3 km kaatosateessa juhannusaattona! Kuvitelkaapas sitä. Voi Maria-parkaa, kun se haluaa yrittää juosta tälläsen huonokuntosen persjalan kanssa. Ainakin omantunnon kohotusta, jos ei muuta hyötyä. Tällä kertaa sen yritys jopa onnistui, vaikka 4/5 matkasta mä haaveilinkin vain mustikan varpujen seassa löhöämisestä. Yksin mulla ei koskaan olisi tollaista itsekuria - mutta Marian kuri näemmä toimii.

Lenkin jälkeen pikkusade ei enää haitannut, sillä sen märemmäksi ihminen ei vain yksinkertaisesti voi tulla. Oli hauskaa kerrankin voida nauttia ihan oikeasti kunnon sateesta, kun oli tieto lämpimästä suihkusta ja kuivista vaatteista. Pian me oltiinkin jo valmiita aloittamaan juhannuksen vietto.

Tapasin ensimmäistä kertaa Marian kavereita. Jutta ja Linda tulivat hakemaan meitä ja me mentiin Jutalle virittäytymään juhannustunnelmaan. Pelattiin Aliasta, joka me Marian kanssa ylivoimaisesti voitettiin, ja sitten vain höpöteltiin ja pidettiin hauskaa. Jossain vaiheessa Tupu tuli hakemaan meidät. Kävästiin ABC:llä, joka on muuten ensimmäinen paikka, jossa olen koskaan Lohjalla käynyt (kerran yhden IKO-leirin jälkeen), ja lopulta lähdettiin katsomaan kokkoa. Näimme kuitenkin vain jo lähes palaneen, vielä hieman kytevän puukasan, sillä olimme pari tuntia myöhässä "aikataulusta". Jäimme hengailemaan rantaan, jossa oli muutama muukin ihminen juhannuksen vietossa. Siitä se ilta sitten lähti. Vasta kun oli pilkkopimeää ja tosi kylmä, oli lähdettävä kotiin nukkumaan.

Juhannuspäivänä herääminen kävi lähes yhtä aikaisin kuin aattona - ellei jopa aikaisemmin. Se päivä oli aivan erilainen kuin mikään muu mun elämän lauantai on koskaan ollutkaan. Oikeastaan täysin erilainen päivä kuin mikään muukaan päivä mun elämässäni. Puoli kymmeneltä aamulla olimme Marian oven edessä pukemassa rullaluistimia jalkaan ja pari tuntia myöhemmin olimme 7 kilometrin päässä istuskelemassa Lohjan ABC:lla. 

Yhen maissa selvittiin hengissä takaisin Marialle, vaikka toisin olisi mun luistelutaitojen perusteella uskonut. Päätettiin fiksuina tyttöinä palkita ittemme ja ottaa vähän rennommin. American Pien ja pienen lagaushetken jälkeen Marialla oli taas virtaa (mulla ei) ja niinpä se hullu päätti lähteä juoksutreeneihinsä. Sillä välin minä ja mahjong vietettiin laatuaikaa. Olin myös saanut sähköpostia mun vuosi sitten kadonneelta sähköpostikaverilta Jeniltä! Nyt on jälleen yksi syy lisää vetristää mun enkun kielen ruostuneita taitoja. 

Treenien jälkeen mäkin olin jo saanut kerättyä itselleni tarpeeksi voimia, jotta voisimme hoitaa erään hoitamatta jääneen asian: talviturkin heittämisen. Koskaan ei ole jäänyt näin myöhäiselle kuin tänä vuonna! Vähintääkin olen hoitanut homman pois alta juhannuksen keskiyön uinnilla, mutta en tänä vuonna. No, sinne Lohjanjärveen se joka tapauksessa tänä vuonna jäi. Loppuilta vietettiinkin rauhallisen leffaillan merkissä. Titanicin ja Year Onen jälkeen ei tarvinnut kovin kauaa unta odotella.

Sunnuntaiaamuna kukaan ei herättänyt mua, ja kyllähän te tiedätte, mitä käy, kun herääminen jätetään mun omalle vastuulleni. Heräsin kuitenkin jo hieman yhdentoista jälkeen, suoraan ruokapöytään kuten tavallisesti. Oi voi, tuleekohan musta koskaan aikaisin herääjä? Sekin sunnuntai oli taas ensimmäinen laatuaan; kun aamupalaksi syö joulutorttua, mitä muuta voikaan odottaa? Löhöttiin pihalla, mutta ei otettu aurinkoa, käytiin uimassa ja vaan oltiin. Vaikka mä tykkään actionistä, pelkkä oleminen on silti maailman parasta tekemistä.

Lähdin kotiin puoli seitsemältä ja viimein yhdeksältä mä olin taas kotona. "Vitsi sä oot punanen! Ootsä ottanu aurinkoa?" oli ensimmäinen kommentti, kun pääsin ovesta sisään. Jes, ihanaa tulla kotiin, mullaki on ollu teitä ikävä. Mutta pakko se oli peiliin kurkata, ja voi mikä punanaama sieltä tuijotti takaisin! Rinnuksistani olen saanut muutamana viime päivänä repiä ihoa irti ihan urakalla, sillä näköjään se aurinko tulee ottamattakin.

Ei juhannus ja sporttiviikonloppu ollut ollenkaan niin vaikea yhdistelmä kuin miltä se kuulostaa - mulla oli vähintäänkin hauskinta tosi pitkään aikaan!