Nyt mulla tuli taas se aika marraskuusta, kun oli pakko kaivaa esiin Tove Janssonin Muumilaakson marraskuu. Lempikohtani tässä kirjassa on edelleenkin se, missä Hemuli ymmärtää kaiken turhuuden.
 
Ei sillä, ettäkö tänään olisin ymmärtänyt kaiken häröilyn olevan turhaa - päinvastoin. Tänään olen ennemminkin ajatellut niin kuin Hemuli torjuessaan ajatukset turhuudesta: "Mitäs minä nyt tuolla tavalla menin sanomaan. Eräitä asioita ei pidä ajatella, ei saa pohtia liian paljon." Tänään mikään ei ole turhaa.
 
Yliopisto-opiskelu vaikeudesta on sittenkin jotain hyötyä: olen oppinut arvostamaan aikaisia aamuherätyksiä. Eilen illalla en malttanut mennä nukkumaan, kun odotin niin paljon heräämistä. (Tähän asti viime aikoina musta on tuntunut, että nukkumaanmeno on päivän kohokohta, eikä sängystä jaksaisi nousta.) Aamulla kello soi 6.45 ja ihan periaatteesta painoin kerran torkkua, mutta nousin kuitenkin ennen uusintaherätystä. Ihan vaan siksi, että muistin, että tänään mä aion saada paljon aikaiseksi.
 
Ja olen mä saanutkin. Olin koulussa juuri sopivasti kello 8.15 puheviestinnän kurssin alkaessa - nimenomaan juuri sopivasti enkä yhtään hyvissä ajoin. Viime talvesta on sen verran pitkä aika, etten muistanut, miten vaikeaa tasapohjaisilla rikkinäisillä saappailla on kävellä lumisella tiellä. Se on se perinteinen yksi askel eteen ja kaksi taaksepäin. Suksillakin pääsisin varmaan etenemään nopeammin, vaikka mun hiihtotaidot on ihan olemattomat. Pitäisi varmaan ostaa kunnon kengät.
 
Puheviestintä vaikuttaa hirveen hauskalta. Se on kurssi, jossa on läsnäolopakko. Miten nopeasti onkaan ajatusmaailma ehtinyt muuttua, kun tuntuu hassulta olla taas pakotettu tekemään jotakin. Ja miten hyvältä se tuntuu. Seuraavat kolme viikkoa mulla on ainakin tiistaisin ja torstaisin jotain ryhtiä mun elämässä. 
 
Muutenkin olen opiskellut tänään kuin hullu, tulin kotiin vasta neljältä. Olen jopa jaksanut vielä laskea tässä illalla matikkaa. Normaalijakaumaa ja todennäköisyyksiä, kunpa olisin ymmärtänyt nuo yksinkertaisen ihanat asiat viime keväänä ylppäreissä. En tiedä, onko mun elämä normaalisti jakautunut vai onko maailmankirjat sekaisin, mutta mä oikeasti olen alkanut tykätä todennäköisyyksistä...
 
Nyt jaksaisin vielä opiskella, mutta mulla ei ole yhtään luentomonistetta, mitä voisin yliviivailla mun uusilla yliviivaustusseilla. Voi siis olla, että mun tän päivän urakka alkaa olla takana päin ja odotan vain Salkkareiden alkamista. Juon glögiä, syön vihreitä kuulia, luen Muumilaakson marraskuuta vielä vähän lisää. Mä olen kotona, mä voin tehdä mitä haluan. Voin viihtyä. Janssonin Tovekin sen tiesi: "Maailmassa ei ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen eikä mikään ole helpompaa." Etenkin jos on kotona ja on marraskuu.