Ysillä muistan, etten suuremmin ollut surullinen niiden pikaisten kolmen vuoden päättymisestä, vaan pikemminkin käytin viimeisen vuoteni siihen, että pääsisin seuraavana vuonna pois Klaukkalasta. Kulutin kaiken aikani ja energiani opiskelun ohella tulevaisuudesta haaveilemiseen. Ei siis ihmekään, ettei pahemmin ole jäänyt kovin kummoisia muistoja siitä viimeisestä yläastevuodesta.

Nyt, kun periaatteessa olen samassa tilanteessa kuin sillon kolme vuotta sitten, asiat ovat ihan toisin. Haluaisin ajan vain pysähtyvän enkä edes haluaisi ajatella ensi vuotta. Mitä ihmettä silloin tapahtuu? Missä ihmeessä jokainen meistä silloin on? Miten käy kaikelle sille onnellisuudelle, mikä mulla nyt on? Ahdistaa.

En ole aikoihin kuunnellut HIMiä, mutta nyt on tänä iltana se nappasi mut taas.

Miksi koko ajan ajattelen, että ensi vuonna mikään ei voi enää olla hyvin, kun jokainen meistä on ihan eri suunnassa, tekemässä ihan omia juttujaan. Voiko ystävyys todella kestää jopa 400 kilometrin välimatkan? En tiedä. Se pelottaa.

Tavallaan odotan jo uusia mahdollisuuksia, mutta en haluaisi luopua nykyisestä. Mulla on kaikki, mitä tarvitsen - ja vielä enemmän. En koskaan uskonut voivani olla näin onnellinen, ettei mulla todellakaan olisi mitään valitettavaa pikkuasioiden lisäksi. Olen onnellisempi kuin koskaan, vaikka tavallisessa viikossa on monta päivää, jolloin en jaksa olla Miss Sunshine.

Juuri nyt mä olen niin iloinen siitä, ettei ysiluokasta ole liikaa muistoja. Onneksi silloin jaksoin tehdä töitä tämän kaiken eteen. Jo silloin mä tiesin, että vielä parempaa on luvassa. Mitä ihmettä mulle olisikaan tapahtunut, jos en koskaan olisi löytänyt tietäni Ressuun? Jos en olisi koskaan tavannut näitä kaikkia ihania ihmisiä, joista voin rehellisesti sanoa heidän olevan ystäviä?

Muistan selvästi, kun kerran ysin keväällä oli kamalasti tekemistä ja mulle panostus oli itsestään selvää. Kello oli puoli yksi yöllä, kaikki muut nukkuivat ja mä kirjoitin omassa huoneessani käsi krampaten kirja-analyysiä Minna Canthin Köyhästä kansasta. Mua väsytti kamalasti ja käsi oli sairaan kipeä, mutta mä jaksoin tehdä sen loppuun. Mulla ei käynyt mielessäkään lopettaa kesken. Enhän mä muuten saisi äikästä kymppiä, enhän mä muuten pääsisi Ressuun. (Muutenkin Tuppuraiselta kymppi, sekin oli jo sinänsä jotain tavoittelemisen arvoista.) Missä on se pitkäjänteisyys ja tavoitteellisuus, joka mulla silloin oli? Mikä mun tavoite juuri nyt on?

Joka aamu, kun ysillä heräsin, odotin jo seuraavaa päivää. Toivoin, että pian tulisi se viimeinen ja sitä myöten myös ensimmäinen päivä, jolloin tapahtuisi jotain täysin erilaista. Uusi elämä, niin kuin silloin ajattelin. 

Ehkä tämä on sitä, uutta elämää. Tässä on nimittäin se pieni, suuri ero siihen entiseen: joka aamu, kun herään, en haluaisi uuden päivän koskaan päättyvän. Ja jostain kumman syystä nämä päivät menevät paljon nopeammin kuin ne päivät kolme vuotta sitten.