Mitä ihmettä sitä on jälleen mennyt tekemään - ärsyttää, kun taas pitää itselleen esittää tämä kysymys. Kaiken tarpeeksi kivan jälkeen tämä alkaakin olla yksi niistä vakiokysymyksistä, joten miksikäs Elämännokka 2-leiri olisi nyt poikkeus? No, tällä kertaa syy on selvä: hauskuus vaati täydellisen unirytmin sekoittamisen.

Viime yönä meni "yllättäen" hieman myöhempään. Päätin olla armollinen ja antaa leiriläisten nauttia viimesestä illasta. Niin tai näin, mikään ei tunnu koskaan riittävän. Ainoa asia, mikä kielletään, onkin lopulta se ainoa asia, mitä todellisuudessa halutaan. Tässä tapauksessa se oli ulosmeno.

Yö oli varsin vaiherikas. Leirillä sain treenata ihan urakalla pokan pitämistä - sitä nimittäin pojat jaksoivat koetella ihan viimeiseen saakka. Täysin en revennyt kuitenkaan kertaakaan, vaikka mieli olisi tehnytkin (mitään en myönnä!). Mulla on myös yllättävän pitkä pinna, mutta kyllä sekin paloi loppuun viime yön aikana. Viimeinen yö oli haasteellinen, mutta ei missään nimessä inhottava, kamala, tylsä tai edes hirvein yö. Oli mullakin ihan hauskaa.

Tiukkapipoilu on toisinaan kivaa, mutta luultavasti en jaksaisi olla kireän niuhottajan asemassa montaa viikkoa putkeen. Komentaminen on hauskaa, mutta toisaalta olisi taas joskus mukavaa asettua siihen leiriläisenkin rooliin. Niillä tuntuu useimmiten olevan paljon hauskempaa. Vastuu ja hauskuus - ehkä ne vielä jossain hamassa tulevaisuudessa kohtaavat.

Suoraan leiriltä lähdimme Hennan kanssa katsomaan maailman suloisinta Tanjan ja Mikon pikkuista palleroa, joka oli kaikin puolin aivan uskomattoman hellyyttävä höpönassuli. Vauva oli vasta 5 päivää vanha ja oli käsittämätöntä katsella sitä pienokaista ja ajatella, että siinä on pieni ihminen, joka ei tiedä mistään mitään ja jolla on rajattomat mahdollisuudet tulla vaikka minkälaiseksi tahansa. Vauvat ovat varmaan maailman onnellisimpia ihmisiä?

Kotiin en taaskaan ehtinyt jäädä homehtumaan, kun mut haettiin raksalle. Rakennusmestarimme kaipasi kipeästi tukkalääkäriä ja uskokaa tai älkää, sain jälleen tänään tuoda esiin parturitaidottomuuteni. Ihan siisti siili tuli, mutta jos olisi pitänyt jättää yhtään enempää tukkaa päähän, en olisi pystynyt siihen. Ammatinvalintani on siltä osin aika helppo, kun tiedän, ettei musta koskaan ainakaan kampaajaa tule.

Annen ja iskän kanssa poikkesimme raksakeikan jälkeen kolmistaan Tiiraan uimaan. Siellä, ei niinkään suureksi yllätyksekseni, oli käynnissä riparimme jatkot - ja ei, en todellakaan ollut aikonut pistäytyä siellä. Oli yllättävää, miten innoissani olinkaan nähdessäni tutut kasvot, joista olin saanut olla erossa jo muutaman tunnin. "Kattokaas kuka tuli... Ryhmähali!!" ja kappas, tuntui, etten ollut poistunut leiriltä hetkeksikään. 

Nyt kello lähestyy puolta neljää eikä mua vieläkään nukuta. Huomenna on Jannen rippijuhla, jossa pitäisi edustaa heränneenä, eikä todellakaan koomaolotilassa. Saa nähdä, kuinka kauan kestää palauttaa unirytmi jälleen oikeisiin uomiin. Ensi viikolla on ruhtinaalisesti töitä, joten sopeutumisen arkielämään on tapahduttava pian. Joka tapauksessa tämä yövahtikokemus oli aivan mahtava ja se tuskin jää viimeiseksi, jos se vain minusta on kiinni.

Kiitos Elämännokka 2 ihanasta, opettavaisesta ja erittäin kasvattavasta viikosta! Nyt kaipaisin juuri saada kuunnella vain sitä ihanaa kuorsaus- ja tuhinakuoroa. En taida saada unta muuten.

Hyvää yötä. (Ja tämänkin olen sanonut tänään vain kaksi kertaa...)