En voi sanoa vain yhtä syytä miksi mä rakastan mun työtä, se on nimittäin niin ihanaa. Jos en kokisi, että siinä ei ole mulle tarpeeksi haastetta, voisin ihan huolettomasti tehdä sitä koko lopun elämääni. Näin voin kai sanoa nyt yhdeksännen työpäivän jälkeen, mutta miltähän todellisuus näyttää kesän lopulla?

Herään joka aamu koomassa puoli yhdeksältä ja meinaan taas nukkua pommiin, kuten ensimmäisenä työpäivänä. Saan kuitenkin jo viiden pitkän minuutin kuluttua revittyä itseni ylös sängystä ja samassa olen pirteä kuin Aira Samulin. Teen aamutoimeni joka aamu sillä teholla kuin tekisin ne leppoisana lomapäivänä. Syön aamiaiseksi kaurapuuroa ja laitan evääksi jotain, mikä vain ensimmäisenä käteeni sattuu. Useimmiten se on ruisleipää hampurilaiskastikkeella vuorattuna. Lopuksi astelen rauhallisesti iloisena bussipysäkille, eikä mulla ole mitään stressattavaa.

Bussissa mua tervehtii aina sama silmälasipäinen herttainen vanha mises, joka ensimmäisenä työpäivänäni suuttui mulle, kun yritin maksaa lippua Nurmijärvelle 50 euron setelillä. Ilmeisesti se kokemus yhdistää meitä tästä eteenpäin, sillä jokainen aamu ollessani ainoa matkustaja bussissa kuski hymyilee ja heittää jonkun vitsin. Se mies on kyllä ehdottomasti mun bussikuskien top5-listan selvä kakkonen.

Bussissa kuuntelen aina musiikkia, useimmiten jotain reipasta rallatusta, kuten esimerkiksi The Arkin In full regalia-levyä. Jaksan vielä toistaiseksi ihailla Nurmijärven kauniita peltomaisemia ja luulen, että kesän jälkeen muistan ulkoa jälleen yhden bussireitin lisää.

Bussi on ollut tähän asti joka aamu perillä tasan klo 10.15, mikä on varsin erikoista Korsisaaren busseille ja etenkin 339:lle. Ehkä pitäisi alkaa suosia sitä suuntaa, sillä Helsinkiin päin mentäessä bussissa on usein tungosta ja liian kireä ilmapiiri. Nurmijärvi on selvästi paljon stressittömämpi paikka, vaikka siellä stressin aihetta olisikin.

Kävelen hitaasti kirkolle, joskus poikkean kirjaston, kaupan tai poliisilaitoksen kautta, jotta en olisi kamalan ajoissa töissä. Kirkossa mua odottaa usein suntio, jonka kanssa voin höpötellä mitä yllättävämmistä asioista. Se on hauska tyyppi, vaikka se jollain hyvin kaukaisella tavalla muistuttaa mun iskää. Tai ehkäpä juuri siksi.

Kirkkovuoro on lähes poikkeuksetta rauhallinen - ja osittain hieman yksinäinenkin. Istuskelen kirkon kovilla penkeillä (kokeilen mielelläni uusia näkökulmia) ja lueskelen jotain mielenkiintoista: englannin kielistä hömppää, Lasten Raamattua tai vieraskirjaa. En ole vielä kertaakaan nukahtanut, sillä mulle ei ole pokkaa ottaa tarpeeksi hyvää asentoa niillä puisilla penkeillä. Parempi ehkä pysytellä tarkkaavaisena ja vain ihmetellä, mitä kaikkea se yli 200-vuotias kirkkovanhus on elämänsä aikana kokenut.

Joskus hyvällä lykyllä joku satunnainen ihminen eksyy Nurmijärvelle ja piipahtaa kurkistamaan kirkkoonkin. Mä alan vähitellen kehittyä oppaan roolissa, ja olen jopa oppinut nauttimaan siitä. Eipä uskoisi, miten paljon vuosilukuja mun päähän on vahingossa juuttunut. Mä todella nautin siitä, miten osaan jo kertoa siitä upeasta kirkosta. Saan päteä ihan luvan kanssa! Jokaisen harvan asiakkaan jälkeen menen sakastin puolelle tuulettamaan ja olen tyytyväinen, kun onnistuin opastuksessa niin hyvin. Epäonnistumisia ei nimittäin kannata hankkia, kun yrityksiä onnistumiselle on niin vähän tarjolla.

Jo pari kertaa joku kanttori on tullut harjoittelemaan vuoroni aikana. Tavallisesti kirkko on niin hiljainen, että kirjan sivun kääntäminenkin kuulostaa meteliltä, mutta kun kanttori laittaa urut soimaan, tunnelma muuttuu aivan täysin. Tekisi mieli alkaa laulaa, vaikka harvoin heidän biiseissään on edes sanoja. Useimmiten pistän vain kirjani ja silmäni kiinni ja kuuntelen. Luultavasti kesän jälkeen mulle ei enää kelpaa pelkkä peruspopitus, kun opin ymmärtämään klassista musiikkia hieman enemmän.

Puoli kolmelta työkaverini, jonka kanssa ehdin päivän aikana vaihtaa vain muutaman sanan, tulee vapauttamaan mut kirkon salpaavasta tunnelmasta nauttiakseen itse siitä kolmen ja puolen tunnin ajan. Kerään tavarani ja astelen rauhassa auringonpaisteessa vihreän ruohikon poikki punaiseen, jääkylmään viljamakasiiniin.

Punainen, 1823 vuonna rakennettu viljamakasiini pysyy kylmänä, vaikka ulkona olisi kuinka kesäinen hellepäivä tahansa. Siellä on myös pimeää, vaikka muutama säälittävä sähkövalo yrittääkin valaista sitä. Ilma on kostea ja siellä haisee vanhat lepakon jätökset. Tunnelma on siis varsin kotoisa ja leppoisa.

Heitän tavarani nurkkaan, etsin kassakoneen avaimet ja näppäilen henkilökohtaisen tunnuskoodini koneeseen. Näin varmistetaan, että jokainen väärin näppäilty ostos voidaan muistaa vielä viikkojenkin päästä. Onneksi en ole meistä ainoa, joka näppäilee kassakonetta kuin tietokoneen näppäimistöä: nopeasti, ja paljon virheitä tehden. Kassakone on hieman ristiriidassa oi-niin-vanhan ja kallisarvoisen museokahvilan kanssa, mutta mulle se antaa vain upean tilaisuuden kokeilla, miltä tuntuu olla ihan oikea kassaneiti.

Yleensä syön evääni samantien, kun tulen kirkosta kahvilaan. Joskus menen ulos lämmittelemään ja nautiskelemaan piknik-tunnelmasta, toisinaan taas istun kassapöydän takana mutustelemassa kuivaa leipää. Vaihtelu virkistää, sanotaan, vaikka kylmässä kahvilassa hytiseminen ei olekaan mun lempivirkistäytymiskeinoni.

Jos kohdalleni sattuu hiljainen päivä, kuten tavallisesti, kaivan jälleen esille lukemista. Yritän keskittää bilsan lukemisen juuri kahvila-ajalle, sillä siellä harras tunnelma ei ole häiritsemässä evoluution ja geenitutkimuksen sisäistämistä, toisin kuin kirkossa. En ole vielä edistynyt paljoakaan: ensimmäinen kirja on luettu ja nyt olen jo viikon jäljessä lukusuunnitelmastani. En kuitenkaan aio vaivata sillä asialla mun pientä päätäni yhtään enempää kuin on pakko. Ja eihän mulla mikään pakko ole: ehdin mä myöhemminkin.

Auringonvalossa lukeminen on rentouttavaa ja toisinaan erehdyn kuvittelemaan olevani lomalla. Kuvitelmistani mut tempaisee pois tavallisesti joku niistä parista Museokahvilan vakioasiakkaista, jotka olen jo melko hyvin oppinut tuntemaan. Tästä työstä voi oppia todella paljon, vaikka se ulkopuolisen korvaan saattaa kuulostaa pelkältä laiskottelulta. Kohtaan niin erilaisia ihmisiä ja kuulen paljon sellaisia kertomuksia, etten koskaan olisi voinut uskoa sellaisia olevan olemassakaan! Mikä voikaan olla opettavaisempaa kuin vanhemman puoleisten ihmisten opetukset elämästä?

Lisäksi työssäni saan tehdä sitä, mistä nautin todella paljon: saan keittää täysiä pannullisia kahvia ja kaataa sitä suureen termariin. Ah, miten mä rakastankaan sitä täyteläistä lorinaa ja niitä kaikkia ääniä, mitä kahvinkeitosta lähtee! Ja se tuoksu! Vaikka en itse juokaan kahvia, on siinä silti näemmä mullekin jotain. Tosin istuessani yksin kylmässä kahvilassa olen jo muutamaan otteeseen joutunut juomaan lämmikkeeksi pari kuppia seisonutta kahvia, eikä se ole edes kovin pahaa, vaikka itse sanonkin. Onhan mut opetettu keittämään hyvää kahvia jo ihan pienestä pitäen. 

Kiireisintä aikaa kahvilassa on kello kuudesta eteenpäin, eli sulkemisen aikaan. Viimeinen bussi, joka on järkevään aikaan perillä Klaukkalassa, lähtee klo 18.25, eli kahvilan siistimisen on käytävä käden käänteessä. Siinä vaiheessa, kun pitäisi viidessä minuutissa pestä kaksi suurta termaria minimaalisessa tiskialtaassa, alkaa mieleen muistua, mitä on stressi ja millaista on mun tavallinen elämä. Kertaakaan en ole vielä myöhästynyt bussista, ja loppujen lopuksi tiskiharjalle kiukuttelu on aina aivan turhaa. Mitä sitä turhaan stressaamaan tiskivuoresta - eihän sekään stressaa musta.

Kotiin pääsen yleensä seitsemän aikaan, ja vain hyvin harvoin tunnen itseni uupuneeksi. Päinvastoin: reilun seitsemän tunnin hengailu kirkonmäellä on varsin rauhoittava ja virtaa-antava kokemus. Kun on aikaa ajatella, järjestellä pääkoppaa, lukea ja kirjoittaa, ehtii vapaa-ajasta kerrankin nauttia. Tavallisena arkena se kallis vapaa-aika kuluu juuri pään selvittämiseen, eikä aikaa ehdi jäädä muuhun. Onneksi mulla on nyt näin unelmallinen kesätyö ja voin alkaa nauttia mun elämästä ihan tosissani. Tällanen ihana tasapainon tunne on todella virkistävää.