Viime viikon lauantain oli ehdottomasti yksi mun koko loman kohokohdista. Lähdin nimittäin yksin seikkailemaan Vantaalle Ankkarockiin.

Korsisaari oli tehnyt parannuksen ja vei klaukkalaisen Ankkarock-porukan suoraan paikan päälle. Kuvitelkaa, suora yhteys Klaukkalasta Korsoon! Ja se kulki vieläpä aikataulussa. Melkein voisi sanoa maailman kirjojen menneen sekaisin.

Lähdin yksin, sillä kukaan ei ollut innostunut maksamaan puolta sataa euroa siitä huvista, ettei kukaan esiintyjä oikein innostanut. Mulla ei asian laita ollut näin. Kolmen vuoden pitkän odotuksen päätös oli ihan käsillä, sillä itse Ola Salo ja pojat olivat juurikin Suomessa. Mun ei kuitenkaan kauaa tarvinnut alueella olla yksin, sillä löysin tietysti ressu-seuraa, eli bongasin Miran ja kaksi sen serkkua. Olihan se ihan arvattavissa, ettei ressuilta voi välttyä sielläkään.

Koko päivän tietysti odotin vain sitä yhtä ja ainoaa, eli The Arkia. Totta kai siellä oli monia hyviä, mutten oikeastaan pystynyt keskittymään yhtään mihinkään. Chisu ja PMMP olivat tosi hyviä, samoin uusi tuttavuus All Time Low, joka oli aivan mahtava! PMMP:n jälkeen jäin lavan edustalle keikkumaan, sillä The Arkin oli tarkoitus aloittaa sillä lavalla seuraavaksi puolentoista tunnin kuluttua. Lavan edusta oli jo silloin täynnä, mutta ihmeen kaupalla sain taisteltua itselleni eturivin paikan. Ja siinä istuskelin sitten hyvän tovin.

Kello oli kymmentä yli kuusi, kun viimein aloin ymmärtää mikä on homman nimi. "Viiden minuutin päästä näen ne", ajattelin enkä meinannut uskoa. Pojat antoivat tietysti meidän vähän odottaa, ja se, mitä kolme kokonaista vuotta olin odottanut, tapahtui 18.24. Itkuhan siinä tuli.

Osasin kaikki biisit ja se oli uskomatonta. Show oli juuri niin täydellinen kuin kuvittelinkin - ellei jopa parempikin. Calleth you, cometh I sekä It takes a fool to remain sane saivat taas kyyneleet silmiin ja se pakahduttava onnellisuus oli aivan uskomaton. Mä olin eturivissä keskellä katsomassa The Arkia ja Ola Salo, !!! , oli vain muutaman metrin päässä musta! Käsittämättömän upee fiilis. Aivan täysin kolmen vuoden odotuksen arvoinen.

Viimeiset kyyneleet tulivat tietysti lopussa. Aika hujahti liian nopeasti ja pian keikka oli enää vain muistona kamerassa ja totta kai mun päässä nyt ja ikuisesti. Toivottavasti seuraavaa kertaa ei tarvitse odotella enää noin kauaa. Ola lupasi, että ne tulee vielä takaisin - "as soon as you call us". Jos se musta olisi kiinni, ne olis jo täällä.

Ton keikan jälkeen mikään muu ei enää tuntunut miltään. Olin ihan euforinen ja kelasin vaan, että millon pääsen kotiin kattelemaan kuvia ja videoita. Sitä ennen oli kuitenkin vielä hommia hoidettavana...

Kun homma oli ohitse, en suinkaan lähtenyt kotiin, vaan tutustumaan Korson yöelämään. Tuskin olisin sitä oma-aloitteisesti tehnyt, mutta kun kerran oli tarkoitus juhlia Monan läksiäisiä, en tietenkään voinut kieltäytyä. Emme kuitenkaan ihan kahdestaan olleet liikkeellä, vaan mukana oli myös muutama Monan työkaveri. Päädyttiin Miss Suomi Viivi Pumpasen ex-poikaystävä Petskun omistamaan karaokeräkälää, jossa Monan kanssa availtiin ääntä pariinkin otteeseen. Siitä siirryttin vielä loppuvaiheessa korsolaiseen yökerhoon (laatua...) ja viimein taksilla himaan. 

Ilta sujui siis enemmän tai vähemmän hyvissä tunnelmissa, mutta kuitenkin Monan kanssa päätettiin, ettei juhliminen ehkä ole meille se paras mahdollinen keino viettää aikaa yhdessä. Samoin tultiin myös siihen lopputulokseen, että vaikka nyt ollaan siskoksia, en koskaan aio muuttua pikkusiskoksi eikä sen puoleen Monakaan ryhdy mun isosiskoksi. Pelkkä sisko on täydellinen sana. 

Ah, mikä päivä. Tuskin ihan heti unohtuu!