Hassua, miten elämässä tapahtuu kaikkea, mutta kuitenkaan ei tapahdu juuri mitään.
Hassua, miten mikään ei tunnu oikein miltään, mutta kaikki tuntuu silti joltain.
Hassua, miten mä olen niin ristiriidoissa itteni kanssa.
 
Viime aikoina kaikki on valunut ohi todella nopeasti. Vasta oli kevät, vasta kaikki alkoi. Nyt on pian elokuu ja kaikki keskeneräisyys päättyy. Terminaalivaihe päättyy, alkaa boarding. Osa hyppää koneeseen ja menee pois, toiset jää vilkuttamaan. Mä en tiedä tarkalleen, kumpaa joukkoon haluaisin kuulua. En voi uskoa, että mä olen menossa siihen koneeseen. Mut laitetaan matkalle, enkä mä edes tiedä, mihin se kone vie. Tietääkö siellä koneessa kukaan muukaan, sitäkään en tiedä. Tietämättömyys on asia, joka on liian vakavasti ottanut paikkansa mun elämässä.
 
Kaikkea hassua tapahtuu, asioita, joita en edes villeimmissä unelmissani tai painajaisissani olisi osannut kuvitella. Viime aikoina mulle on alkanut selvitä, etten ehkä pystykään kuvittelemaan mun koko elämää ja toteuttaa mun jokaista visiota. Tämä oivallus on ehkä peräisin siitä, ettei mulla ole ollut elämästäni minkäänlaista visioita ja asioita on silti tapahtunut. Maailma jatkaa menoaan, aika kulkee, eikä multa kysytä. Mä en voi sanoa maailmalle seis, tai voin, mutta se ei tottele. Mun elämän tapahtumat eivät täysin olekaan mun hallinnassa.
 
Ehkä johtuen mun unelmattomuudesta tai intohimojen puutteesta mikään ei oikein ole tuntunut miltään. Turhuus – musta tuntuu kuin mä tekisin asioita, eikä niillä ole loppupeleissä mitään merkitystä. Ehkä lohduttavaa, ehkä ei, mutta ainakin varsin epäkiitollista. Ei tunnu kovin elävältä, kun kieltää itseltään pulppuamisen, hullaantumisen, riutumisen. Tuntuu turhalta tehdä asioita, jotka tuntuvat yhdentekeviltä. Sellaisessa elämässä ei ole mitään järkeä, mä huomaan. Sellainen ei edes ole elämää.
 
Mä olen nyt joutunut siis taistelemaan itseni kanssa siitä, miten mun täytyisi suhtautua mun elämäni terminaalivaiheeseen. Antaisinko itseni elää vai tekisinkö kaiken helpon kaavan kautta? Helppo on tylsää, tyhjää tässä tapauksessa ja aina silloin tällöin olenkin rakoillut tiukasta linjastani. Ja loppujen lopuksi parempi niin. Ainakin on jotain kirjoitettavaa.