Tänään mä olen opetellut olemaan yksin.
 
Olin tänään yliopistolla opiskelemassa siihen saakka, kunnes vahtimestari tuli heittämään ulos. En todellakaan tiennyt, että se kirjasto menee perjantaisin jo kuudelta kiinni - tämä pelihän ei nyt kannusta ollenkaan opiskeluun vaan oikeeseen elämään! Mitä? En mä kyllä tosin opiskellut, luin Digi-Hesaria ja lähettelin sähköpostia. Ihan kun niitäkään asioita ei voisi tehdä kotona. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, ettei kannata täysin erakoitua neljän seinän sisällä, vaan kannattaa mennä kirjastoon pitämään yllä opiskelija-kulissia. Ja kohtaamaan joskus satunnaisesti ihmisiä. En tiedä, onko tämä Jyväskylää vai yliopistoa, mutta ventovieraat ihmiset juttelee mulle. Ihanaa.
 
Siispä kuudelta kipitin kotiin viettämään railakasta perjantai-iltaa seuranani me, myself and I. Olin ajatellut vielä lukea antiikin kreikka -höpinöitä kotona aikani kuluksi, mutta koska olin niin hyvällä tuulella, en viitsinyt. Söin, datailin ja sitten ihmettelin. Osaanko mä edes tehdä mitään yksin? Koska mä ylipäätään olen viimeksi ollut yksin, niin kuin silloin joskus, jolloin oikeasti kuvittelin olevani parasta seuraa itselleni? En osannut sanoa, ja niinpä tulin levottomaksi.
 
Päätin söpöillä. Hamusin kaapin pohjalta kaikki vähäiset tuikut ja sytytin kynttilöitä. Tein itselleni iltapalaksi ruisleipiä, joiden päällä oli hampurilaiskastiketta, juustoa ja kinkkua. Jälkiruuaksi söin mustaviinimarjoja kermavaahdon kanssa. Mutustelin onnessani Salkkareiden tahtiin ja olin edelleen hieman levoton. Ilman ruokaa olisin varmasti repinyt itseltäni jokaisen hiuksen päästäni yksi kerrallaan.
 
Salkkareiden jälkeen sammutin television. Avasin kuohuviinipullon (alkoholitonta, antibioottikuurin takia tällekin tuli vihdoin käyttöä) ja otin käteeni kirjan. Kata Kärkkäistä, nami. Ja sinne mun levottomuus katosi. Sillä hetkellä, kun mä kynttilänvalossa luin kirjaa niin kuin joskus sata vuotta sitten olen ennenkin tehnyt, mä tiesin pitkästä aikaa tekeväni jotain oikein. Siinä todella oli syytä kippistellä.
 
Olisin malttanut lukea varmasti koko yön, mutta yhdeksältä alkoi Perjantai on pahin. Kyseisen leffanhan olen nähnyt aivan lukemattomia kertoja, ja rehellisesti sanottuna mun olisi tehnyt mieli vain lukea, mutta jokin nostalginen syy pakotti minut katsomaan tuon takuuvarmasti hyvän leffan. Se on niin aivot narikkaan -kamaa, että huhu. En yleensä ole kovin herkkä itkemään leffoja katsellessa, mutta jokin muutos mussa on näemmä tapahtunut. Miten tuo puhkikulunut komedia sai mut tirauttamaan ainakin vesiputouksellisen kyyneleitä? Lopputekstien ilmestyttyä ruutuun olin onnellinen. Pääsin takaisin Kärkkäisen pariin. Kirjat ovat vain yksinkertaisesti mielekkäämpiä kuin elokuvat.
 
Ja nyt mun yksinäisyyden harjoitteleminen päättyi, kun avasin tietokoneen. Facebook-addikti tai ei, mutta jokin muu mua koukuttaa myös: tää bloggaus. Mä olen pitkästä aikaa täysin vireessä, valmiina muutoksiin, valmiina kirjoittamaan mistä aiheesta tahansa, mihin kellonaikaan tahansa (mieluiten yöllä). Mä rakastan mun blogia. Tää on mun mieletön intohimo. Miten ihmeessä kerta toisensa jälkeen mulle tulee tää fiilis, että pitää päivittää, laittaa ajan tasalle, uudistaa ulkonäköä ja miten ihmeessä jaksan haluta kehittää tätä koko ajan? Vautsi. Onhan mulla sittenkin näemmä jotain. Tää ei vaan jotenkin tue mun yksin olemisen opettelua. Mutta tätä mä haluan tehdä.