Miten hassua on elämä, ainoa lineaarikombinaatio, jota yritän ymmärtää. Sitähän se elämä on: suoraviivainen yhdistelmä tapahtumia. Vaikka harvoin se kovin suoraviivaiselta näyttää...
 
Syksy. Missä välissä se ehti tulla taas, tai oikeammin: missä välissä kesä kävi kylässä? En varmaankaan ollut silloin kotona.
 
En ole koskaan ymmärtänyt, miksi syksy aloittaa kaiken uuden, koska se on kevään tehtävä. Tänä syksynä mulla on käynnissä enemmän muutoksia kuin vanhoja juttuja, mutta vähitellen nämä uudetkin asiat alkavat onneksi muodostua rutiineiksi. Silti syksy ja uutuudet tuntuvat ensimmäistä kertaa erittäin ristiriitaisilta. Uusihan on kivaa, ihanaa, kaikkea? Silti matematiikka ei jaksa innostaa, eikä ankea vesisade paranna tilannetta yhtään. Empiirisen tutkimukseni nojalla olen havainnut, että Jyväskylässä sataa todennäköisesti aina. Masentaisi varmasti jopa maailman optimistisinta ja onnellisinta ihmistä.
 
Vesisade tuskin kuitenkaan on pohjimmainen syy mun vaikeuksiini. Opiskeluongelmani liittyvät kai vain ja ainoastaan motivaation ja itsekurin puutteeseen. Kunpa näihin puutoksiin myytäisiin apteekin hyllyllä nappeja niin kuin vitamiinia, rautaa tai sinkkiä. Ei myydä. Motivaatio puuttuu, koska en aio päätyä matematiikan opettajaksi saatikka sitten tutkijaksi. En halua eksyä euklidisiin avaruuksiin ja todistaa kaikkia maailman väitteitä. Siksi olen ehkä näin vastahakoinen ja kiellän itseltäni salaisen intohimoni matematiikkaa kohtaan.
 
Itsekurin puutos on kai yhteydessä motivaatioon, mutta saattaa liittyä myös omaan pehmeyteeni. Tähän sairaalloiseen kiltteyteen ja hulluun itserakkauteen. En halua kurittaa itseäni. Piste. En vain näe siinä mitään hyötyä. Puoli yhdeksältä tilastotieteen luennolle raahautuminen ei tapahdu kauneusunieni kustannuksella. Saanko ajatella näin?
 
Ei opiskelu kuitenkaan ihan hirveää ole, mähän olen aina rakastanut sitä. Eilen koin hetkellistä opiskeluintoutumista luennolla, jonka aiheena oli "minuusmatka". Luentosalin edessä ikääntyvä kirjallisuuden professori, mies kaiken lisäksi, siteerasi ulkomuistista 1930-luvun runoilijoita ja minä opettajaopiskelijoiden keskellä huokailin suunnattomasta onnesta. Koin valtavan metafyysisen kvaliteetin, oivaltamisen hurman. Tunsin olevani viisas ja suorastaan imin itseeni jokaisen sanan, jonka älykäs ja ihailtava herra lavalla lausui. "Maailma maailmoi." Vau, käsittämättömän upeeta.
 
Tämän kaiken jälkeen lineaarisesti kombinoin mielessäni yksittäisiä ajatuksia ja tulin siihen tulokseen, jälleen kerran, että olen enemmän humanisti kuin matemaatikko. Väärä alanvalinta on ainakin saanut mut löytämään todelliset mielenkiintoni, eli ei tämä aivan turhaa ole, vaikka välillä turhauttaakin.