Kas vain, sehän on taas se sunnuntai, viikon levollisin ja virallisin lepopäivä. Pyh.

Mun sunnuntai on kaikkea muuta kuin lepopäivä, joka viikko. Ensinnäkin, en mitenkään voi otta rennosti, kun maanantai lähestyy niin kovaa vauhtia ettei mukana meinaa pysyä. Läksyvuori odottelee ja sen ajattelun kartteleminen ahdistaa vaan enemmän. Ja sitten kun läksyputken on muka saanut päälle, onkin jo lopettava ja alettava pakkaamaan joka viikkoista muuttoa varten.

Samalla sunnuntai on kyllä ihan kivakin päivä. Vaihtuu taas maisema, kun jo on viikon jaksanut katella samaa huonetta. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta en osaa edes kuvitella sellasta elämää, että joka viikko olisin samassa huoneessa ja asuisin koko ajan saman porukan kanssa. Eikö se oo vähän tylsää?

Sunnuntaissa on myös yksi jännä puoli. Se on samalla tosi energinen ja samalla tosi sluiba päivä. Sitä haluaa ajatella, että se on viikonloppua, mutta samalla se on rankkaa valmistautumista seuraavaa viikkoa varten. Se voisi tavallaan olla uuden viikon aloituspäivä, ja lauantai se virallinen löhöilypäivä. Ainakin mun tapojen perusteella.

Mä tykkään eniten lauantaista. Silloin on viikon ainoa päivä, joilloin kouluhommat on tarpeeksi kaukana. Kun perjantai-illan on löhöillyt, lauantaiaamuna olo on niin pirteä. Silloin jaksaisi tehdä kaikki rästihommat, ja sunnuntaina saisi levätä. Mutta ei tietenkään se käy päinsä, mun itsepäinen ja löhöilyintoinen pääni sanoo. Lauantaina, viikon energisimpänä päivänä, lomaillaan!

Kunpa sitä energiaa saisi varastoon. Kunpa voisin lomailla joka lauantai ja olla energinen ja innokas opiskelija sunnuntaina. Kunpa vaan osaisin tehdä kaikki rästit alta, ja pääsisin mun ahdistuskierteestä pois. Mutta ei, en jaksa.

Ja nyt on sunnuntai, taas. Tää tulee joka viikko niin yllättävän nopeasti. Ei mahda mitään.
Heips.